The Lost King valkokangas

Vuonna 2012, oltuaan kadoksissa yli 500 vuotta, kuningas Rikhard III:n hautapaikka ja maalliset jäännökset löydettiin Leicesteristä parkkipaikan alta. Kyseessä oli maailmanlaajuinen uutinen. The Lost King kertoo tarinan uutisen takaa. Stephen Frearsin ohjaaman elokuvan käsikirjoituksesta vastaavat Jeff Pope ja Steve Googan. Frearsin ohjaamassa niin ikään todellisuuspohjaisessa elokuvassa Philomena (2013) käsikirjoittajina toimivat samat herrat, joten kolmikon yhteistyö ilmeisesti sujuu.

The Lost King ei tarjoa aivan samanlaista inhimillistä kosketuspintaa kuin Philomena, mutta tekijöiden ammattitaito ja kokemus on niin rautaista, että kelpo draama tuntuu syntyvän kuin itsestään. Ohjaaja Stephen Frears on syntyisin Leicesteristä, joten hänen harteillaan lepää melkomoinen vastuu, kun aiheena on niin sanotusti kaupungin oma poika, ja vieläpä kuninkaallinen. Steve Googan myös näyttelee ja toimii tuottajana, mutta pääosat on tällä kertaa varattu kuninkaalle ja hänen löytäjälleen.

Elämässään ja työssään vaikeuksia ja pettymyksiä kokenut Philippa Langley (Sally Hawkins) kehittää kiinnostuksesta historiaa ja kuningas Rikhard III:tta kohtaan itselleen terapeuttisen projektin. Hän päättää löytää kuninkaan hautapaikan ja samalla tämän maalliset jäännökset. Hän on amatööri, mutta sanan alkuperäinen merkityshän tarkoittaa jonkin asian intohimoista rakastajaa.

Moinen yritys tuomitaan itsensä vakavasti ottavien historioitsijoiden toimesta hourupäiseksi haihatteluksi ja naurettavaksi puuhasteluksi, sillä kaikkihan tietävät, että Rikhard III:n maalliset jäännökset heitettiin jokeen tai sitten vain kuopattiin lähimpään ojaan, mokoman roiston. Johan kunnioitettu Shakespeare – joka on nyt yllättävästi kohotettu historioitsijain jaloon kerhoon – kertoi Rikhardin roistomaisuudesta, joka kuvastui hänen rujossa olemuksessaan. Rikhardhan oli vallan anastaja, ei oikea kuningas lainkaan, kertovat niin sanotut faktat. Asioiden oikean laidan voi tarkistaa mistäpä muualta kuin kuninkaallisen perheen kotisivuilta, todistaa auktoriteetti aukottoman päättelyketjun lopputulemana Philippalle.

Akateeminen maailma, tässä tapauksessa historiantutkimus ja arkeologia, näyttäytyy elokuvassa kovin miehisenä ja jäyhänä instituutiona, mikä ei varmastikaan ole koko totuus nykyään. Elokuva tarvitsee vastinparinsa, jotta draamaa ylipäätään syntyisi. Philippan amatöörin innokkuus eli tunteet – feminiiniset, tiedättehän – asetetaan vastakkain akateemisen, miehisen jämerän ja jämptin järjen maailman kanssa. Arvoisat akateemikot haluaisivat kuitata Philippan touhut ivallisella naurulla, mutta nainen päättää ottaa akateemisesta maailmasta niskalenkin ja luovutusvoiton. Philippa on pakkomielteinen, sinnikäs – ja oikeassa.

On elokuvan tekijätiimin päätös antaa Philippan pakkomielteelle kuningas Rikhard III:sta fyysinen, visuaalinen olemus. Tämä toimii aivan hyvin, mutta ratkaisu ei olisi mielestäni ollut mitenkään välttämätön. Vaikka Philippa olisikin käynyt keskusteluja mielikuvituksessaan kuninkaan kanssa, tuskin hän sentään näki haamuja. Ratkaisu selittynee Steve Googanin ja kumppaneiden rakkaudella Shakespearen näytelmiä kohtaan; niissähän kuolema ei ole kuin muodonmuutos, keskustelut jatkuvat eetteristä kuin kännykällä ikään.

Nähtyään Shakespearen näytelmän Rikhard III saa sen pääosan näyttelijä (Harry Lloyd) edustaa Philippalle kuningasta. Nämä julkisuudesta tutut aikuisten mielikuvitusystävät ovat usein nähty tehokeino elokuvissa. Yksi mieleenpainuvimmista on ollut ohjaajaveteraani Ken Loachin mainiossa Looking for Eric -elokuvassa nähty Gallian kukko, Manchester Unitedin legenda Eric Cantona, jonka kanssa Steve Evetsin hahmo kävi syvällisiä keskusteluja poikansa pilveä pössyteltyään.

Elokuvassa riittää Richardeja muutoinkin. Legendaarisesta Housut pois! (Full Monty, 1997) elokuvasta tuttu Mark Addy on Richard Buckley, arkeologi Leicesterin yliopistolta, joka päättää uskoa Philippaa ja lähtee tämän tueksi, kun kadonnutta kuningasta aletaan toden teolla etsiä Leicesteristä. Yliopisto on periaatteessa jo lopettanut arkeologian rahoituksen, koska määrärahat eivät tunnu sielläkään riittävän kulttuuriin ja opetukseen, saati tutkimukseen, jolla ei ole välittömästi hyödynnettävää kaupallista potentiaalia. Niinpä arkeologeilla on aikaa ryhtyä yksityiseen hankkeeseen, kunhan joku maksaa. Yliopistollekin tämä sopii mainiosti. Kuka nyt oikeasti uskoo, että legendaarinen kuningas vielä joskus löytyisi?

Ääni muuttuu kellossa, kun Leicesteriläisen parkkipaikan alta löytyy luuranko, joka on DNA-testauksen avulla todistettavissa vuonna 1485 Bosworthin taistelussa kuolleeksi kuninkaaksi. Haistettuaan oivan imagokampanjan mahdollisuuden astuu remmiin jälleen uusi Richard (hienosta Komisario Gently -sarjasta tuttu Lee Ingleby). Yliopiston edustaja Richard Taylor on ketku, jolle varattu ikävän miehen rooli ei oikein kalskahda todelliselta vaan alkaa kallistua karikatyyrin puoleen.

On varmasti totta, että Leicesterin yliopisto olisi halunnut omia itselleen kaiken kunnian Rikhard III:n hautapaikan sensaatiomaisesta löytymisestä, mutta asioilla tuppaa usein olemaan kaksi puolta. Richard Taylor kertoo Philippalle näperrelleensä Rikhard III -suklaapatukoiden ja juomalasien kanssa koko päivän ja toteaa: ”Welcome to my world.” Ilman rahoitusta yliopistoa ei ole, eikä kukaan varmastikaan halua sulkea arkeologian laitosta tai jaella potkuja toisille. Jollekin on vain sälytetty kusipään rooli, ja siitä luultavasti maksetaan aika hyvin.

The Lost King kertoo paitsi Philippasta myös brittien omistautumisesta ja pakkomielteisestä suhtautumisesta omaan historiaansa, jonka olennainen osa on monarkia. Se on osa Englantia, Brittein saaria, tavalla, jota me täällä Suomessa emme ehkä koskaan voi todella ymmärtää, vaikka kuinka vollottaisimme, kun kuninkaalliset häät tulevat suorana lähetyksenä televisiosta.

Elokuvasta käy ilmi, että pelkästään Rikhard III:n faniklubiin kuului tuhansia jäseniä, jotka polkaisivat joukkorahoituksen kadonneen kuninkaansa etsintään miltei yhdessä yössä, kun lupaava jälki löytyi. Britit järjestävät yhteisöissään jatkuvasti historian tapahtumia kuvaavia näytöksiä, history re-enactments, joissa milloin mikäkin historiallinen joukkio nuijii ja ampuu toisiaan kuoliaaksi.

Ihmiset ovat ylpeitä historiastaan, vaikkei aina ehkä kannattaisikaan ylpeillä kaikilla vääryyksillä ja raakuuksilla. Monille briteille kuninkaallisten hautajaiset ja häät eivät ole vain komeita spektaakkeleita vaan osa elämää, osa historian jatkumoa. Britit kun voivat sanoa, että meidän kuninkaallisemme. Historia elää, ja mikä sen hienompaa.

The Lost King tuo esiin sen seikan, että Rikhard III:n löytymisellä oli merkitystä myös historiankirjoituksen kannalta. Luurangosta kävi nimittäin ilmi, ettei kuningas ollutkaan Shakespearen kuvaama rujo kyttyräselkä, kärsipä vain skolioosista, joka nosti oikeaa olkapäätä toista ylemmäksi. Tudorit siinä vain vähän värittivät eli mustamaalasivat entisen hallitsijan kuvaa pönkittääkseen omaa erinomaisuuttaan, ja Shakespeare ymmärsi mistä tuuli puhaltaa.

Maallisista jäänteistä pystyttiin myös päättelemään, miten kuningas taistelukentällä kuoli, ja rekonstruoimaan Rikhardin kasvonpiirteet. Huonomaineisen kuningas Rikhardin maineenpalautus suuren yleisön mielissä alkoi pitkälti Josephine Teyn dekkarista The Daughter of Time, 1951 (suom. Ajan tytär, 1992). The Lost King jatkaa samoilla poluilla.