Tamara Drewe kotikatsomo

Pyörää on turha uudestaan keksiä, sen sijaan siitä voi tehdä omia sovelluksia ja tuunata menopelin runkoa. Sama pätee kertomuksiin ja niiden eri esitysmuotoihin. Vaikka ihmiset kuvittelisivat olevansa kuinka edistyksellisiä verrattuna esi-isiinsä, samat elementit kiinnostavat aikakaudesta toiseen. Parittelukumppanien valinta sekä julkinen ja yksityinen asema vertaisryhmässä ovat kestoaiheita, sijoittui tarina mihin aikaan tahansa ja kerrottiin se miten tahansa.

Far From The Madding Crown, kirjailija Thomas Hardyn (1840–1928) kertomus nuoresta naisesta kohtalon ja miesvalintojen pyörteissä, innoitti kirjailija-kuvittaja Posy Simmondsia, joka piirsi useita vuosia jatkuneen sanomalehtistripin Tamara Drewe. Sarjakuva siirsi tapahtumat nykyaikaan ja veti mutkia suoriksi niin paljon, että kyseessä ei ole Hardyn tarinan tulkinta vaan Hardyn tarinan inspiroima oma kertomus. Ei kahta ilman kolmatta, sillä seuraavaksi sarjakuvastrippi sovitettiin elokuvakäsikirjoitukseksi, johon otettiin sarjakuvasta olennaisiksi katsotut elementit.

Elokuvafilmatisoinnit sarjakuvista tai kirjoista ovat usein mutkikkaita, sillä satojen sivujen laajat kokonaisuudet on typistettävä pariin tuntiin. Valintoja ja karsimista on tehtävä usein rankallakin kädellä, jotta draaman kaari ei romahtaisi kuin Turun Myllysilta. Stephen Frearsin kokeneessa ohjauksessa ei tapahdu hälyttävän suurta notkahdusta, mutta Tamara Drewe jää silti melko epätasapainoiseksi teokseksi, jossa monet näkökulmat jäävät keskeneräisen ja ohuen tuntuisiksi.

Gemma Arterton näyttelee päähenkilöä, nenäleikkauksen läpikäynyttä ja vuosien jälkeen kotikyläänsä palaavaa Tamaraa varsin luontevasti. Tamara on kuitenkin kiinnostava vain tarinan katalyyttinä. Itsenäisenä henkilöhahmona Drewe jää varsin persoonattomaksi, mikä vähentää kiinnostusta pääjuoneen eli siihen, kuka on oikea kumppani neidolle.

Silmä lepää Tamara Drewen idyllisissä maisemissa, ja visuaalisesti elokuva on oikeilla raiteilla. Sen sijaan teoksen teemat vaihtelevat turhankin jyrkästi romanttisen komedian, englantilaisen maalaiskylämiljöön kuvauksen, kyläläisten ihmissuhdeasioiden, puskafarssin sekä traagisempien sävyjen välillä. Välillä nopeat vaihtelut estävät elokuvan junnaamisen paikoillaan, mutta toisinaan vaihtelut tuntuvat tahattomilta ja tarkoituksettomilta.

Peribrittiläisten kulissien pöyhimisessä on omat hauskatkin hetkensä, ja erityisesti kauhukakarateini Judya esittävä Jessica Bardem tekee uskottavan vaikutuksen rääväsuisena teinipimuna, joka ei tunne mitään estoja haikaillessaan rokkari-idolinsa perään. Myös taustalla vaikuttavan kirjailijakodin henkilöhahmot tuovat lisäarvoa tarinaan. Keski-ikäisen tietokirjailijan (Bill Camp) kömpelöt ja töksähtelevät yritykset ilmaista tunteitaan tuntuvatkin paljon aidommilta ja hellyttävämmiltä kuin päärooleissa olevien nuorten, kauniiden ja rohkeiden sukkulointi seksi- ja ihmissuhteiden verkostossa.