Florence valkokangas

Newyorkilainen Florence Foster Jenkins (1868–1944) oli vaikutusvaltainen seurapiirirouva, jonka elämä sairauksineen ei ollut helppo. Ainoat valot hänen elämässään olivat kaksi suurta rakkautta: aviomies ja musiikki. Musiikki, erityisesti ooppera, kantoi häntä eteenpäin. Hän tuki muusikkoja ja tuottajia rahallisesti, jotta erilaiset projektit näkisivät päivänvalon. Hän perusti Verdi Clubin, jossa tarjottiin muille rikkaille seurapiiriläisille elämyksiä.

Foster Jenkins oli niin hurmiossa, että päätti ryhtyä myös itse laulajaksi. Hän levytti ja esitti konsertteja – siitäkin huolimatta ettei osannut laulaa. Häneltä puuttui sävelkorva ja rytmitaju, eikä hän tiedostanut sitä itse. Foster Jenkinsin selän takana naurettiin ja hän sai pilkkaa osakseen, mutta ei huomannut tai välittänyt siitä.

Mukaan lukien nämä asetelmat nähdään mestarillisen Stephen Frearsin uudessa elokuvassa. Frears on tunnettu erittäin laadukkaista, erityisesti naisvetoisista elokuvistaan. Hän on ohjannut aikamme parhaita naisnäyttelijöitä, kuten Helen Mirreniä The Queenissa, Glenn Closea Valheissa ja viettelijöissä ja Judi Denchia Philomenassa.

Hänen ja Meryl Streepin tiet kohtaavat nyt ensimmäistä kertaa Florencessa. Lienee turvallista sanoa, että kahdeskymmenes Oscar-ehdokkuus odottaa tästä elokuvasta Streepia. Kukaan näyttelijä ei ole pystynyt aiemmin samaan. Traileri ei saata vakuuttaa, mutta jo ensimmäiset hetket valkokankaalla vangitsevat katsojan täysin – ihan kuin sitä ei muka olisi osannut odottaa. Streep on tapojensa orja, eli toisin sanoen kovassa iskussa.

Hugh Grant tekee pienen, mutta vahvan comebackin elokuvien pariin. Grant on valitellut, ettei saa tarpeeksi erilaisia rooleja, mutta Florence onneksi tarjosi hänelle hieman erilaista. Foster Jenkinsin aviomiehen rooli sopi hienosti arvokkaasti ikääntyneelle herrasmiehelle. Rouvan hassun, princemäisen pianistin roolissa nähdään Rillit huurussa -sarjan tähti Simon Helberg, joka niin ikään vakuuttaa isomman budjetin elokuvassa konkareiden rinnalla.

Elokuva on autenttinen kaikessa suhteessa. Lavastus, maskeeraus ja puvut luovat käsin kosketeltavaa tunnelmaa, ja vaikka Florence kertookin aikansa oopperatähdestä, elokuvassa raikaa myös jazz ja New Yorkin silloiset taiteilijapiirit.

Elokuva puhuttelee paljon rakkaudesta kaikissa sen eri muodoissa. Onko rakkaus yksiselitteistä, tai onko mahdollista rakastaa samaan aikaan kahta ihmistä tai asiaa? Elokuva tarkastelee rakkauden, intohimon ja pakkomielteen välisiä suhteita. Eroa joko ei ole tai se on hiuksen hieno.

Florence antaa myös perfektionisteille kyytiä. Ei ole väliä osaako tai kykeneekö tekemään jotakin täydellisesti. Mitä täydellisyys loppujen lopuksi edes on? Täydellisimmissäkin asioissa kiinnostavinta ovat juuri ne pienet virheet, yksityiskohdat. Se mikä pistää silmään. En pidä ihmeellisenä, että esimerkiksi yksi David Bowien suosikkialbumeista oli Florence Foster Jenkinsin The Glory (????) of the Human Voice.

Tietenkin hänen laulussaan on välitöntä huumoriarvoa. Elokuva kuitenkin osoittaa, miksi Foster Jenkinsia sopii muistella rohkeana taiteilijana, esikuvana ja arvostettavana ihmisenä. Hänestä monen soisi ottavan mallia. Rakkaus saa tekemään oudompiakin asioita.