The Queen kotikatsomo

Mistä vetoa, että kesäisenä viikonloppuna nuorisoseurue istahtaa ylinopeutta ajavan rattijuopon kyytiin ja maanantaina iltapäivälehtien lööppikuvat ovat yhtä kynttilä- ja kukkamerta? Nuorista mieskuskeista ja viinaverosta keskustellaan pari päivää ja saaga saa jatkoa seuraavana viikonloppuna.

Kun juoppo Mersu-kuski ajaa kesäisessä Pariisin yössä päin betonia ja yksi uhreista on Walesin prinsessa, syntyykin ennennäkemättömät uhrimenot, jotka jatkuvat muistokonsertein vielä kymmenen vuotta myöhemmin. Juuri ja juuri kylmenneestä Dianasta tulee marttyyri, ja haaskalle haluavat kaikki keltaisesta lehdistöstä poppareihin ja poliitikkoihin.

Sitten "aidoista tapahtumista ja ihmisistä" kirjoittava Peter Morgan kynäilee kelvon kollaasikäsikirjoituksen, josta tehdään menestyselokuva brittiläisellä laatutietoisuudella. Suurella tunteella ja ammattitaidolla syntyy siis hieno ja täyteläinen The Queen-elokuva.

Jos jostakin kaikki on jo sanottu, on se Helen Mirrenin Oscarin ansainnut roolityö kuningatar Elizabethina. Mirren on Stephen Frearsin ohjauksessa yhtä ilmeetön ja takakireä, kuin monarkista annettu julkisuuskuvakin. Arvokkaan naisen länkisäärinen köpöttely on hellyttävää, mutta muutoin kuningatar on elokuvassakin luotaantyöntävä ja suhteellisen tunnekylmä mummo.

On vaikea sanoa kenen ansiota kuningattaren tiukkojen kasvojen takaa välillä pilkahteleva inhimillinen olemus on: kieltämättä taitavan Helen Mirrenin vai sittenkin käsikirjoittajan tai ohjaajan. Tunnenappuloita painelee myös Alexandre Desplat’n upeasti soljuva, mielikuvituksellinen musiikki. Tony Blairin roolin rutiinilla vetävä Michael Sheen on onnistunut imemään itseensä tuttuja ilmeitä ja ripauksen Blairin huolettomuutta ajalta ennen Irakin sotaa ja Bushin kanssa veljeilyä.

The Queen pursuaa vastakkainasetteluja. Vastapareja ovat esimerkiksi yksityinen ja julkinen sekä monarkia (konservatiivit) ja Labour-puolue. Jälkimmäinen erottelu näkyy kuvallisissakin valinnoissa: nuorekkaan Tony Blairin seuruetta kuvataan intiimisti puoli- ja lähikuvilla, välillä jopa käsivarakameralla. Siniveriset nähdään kokokuvissa ja pitkissä panorointiotoksissa. Blairin lähelle ja kotiin on helppo päästä, mutta kamera säilyttää kohteliaan etäisyyden kuningattareen ja tämän avariin asuinympäristöihin.

Kiintoisimpia ja koskettavimpia Queenissa ovat kohtaukset, jotka tabloid-lehtien tapaan päästävät katsojan tirkistelemään henkilökohtaista surua. Rivikansalaisten alennustilalla mässäillään avoimesti, mutta kun Charles (Alex Jennings) suree Dianan arkun äärellä, jää katsoja lasioven taakse äänettömyyteen. Ja kun kuningatar herkistyy luonnon keskellä, todistaa katsoja olkapäiden vapinaa kuningattaren selän takaa. Yksityistä ja julkista pohtiva ote onkin elokuvan toimivinta antia.

Ja sitten on se peura. Elokuvan vähän turhankin alleviivaava symbolinen aines päätyy roikkumaan päättömänä jahtipalkintona katosta. Peuran voi nähdä symbolina joko metsästyksen jumalattaren mukaan nimetylle Dianalle, joka itsekin kuoli "metsästettynä". Toisaalta 14-piikkisen peuran voi nähdä kuvaavan perinteikästä kuningashuonetta, joka vanhentuneena instituutiona kamppailee modernissa yhteiskunnassa julkista mestausta vastaan.

The Queen on hyvin laadukas draama. Äärimmäisen suojatun ja samalla näkyvän naisen henkilökohtaisen elämän tarkastelu on kiinnostava lähtökohta. Elokuvan kyyneleitä väkisin pusertava ja vastenmielistä Diana-myyttiä vahvistava voimakas ote olisi kuitenkin voitu valjastaa johonkin merkittävämpään kuin yhden maailman etuoikeutetuimman ihmisen kuoleman päivittelyyn.