Cloverfield valkokangas

Suositun TV-sarjan Lostin luojan J.J. Abramsin tuottamaa ja tuntemattoman Matt Reevesin ohjaamaa Cloverfieldia kannattaisi ehkä tarkastella ensisijaisesti tehokkaan viraalimarkkinoinnin case studyna. Sellaisena kohtalaisen pienen budjetin hirviöelokuva on ilmiömäinen. Vaan eipä ole Cloverfield vailla elokuvallisiakaan ansioita.

Ensimmäisenä huomio kiinnittyy Cloverfieldin kerrontatekniikkaan. Elokuva yrittää huijata katsojansa uskomaan, että se on käsivaralla kuvattu kotivideo, jonka Yhdysvaltain armeija on löytänyt muistikortilta "aiemmin New Yorkin Keskuspuistona tunnetulta alueelta". Kuvallisesti leffa onnistuu tempussaan, mutta kaikkia uskottavuusongelmia se ei onnistu välttämään.

Sopivasti alle puolitoistatuntisen pätkän alussa päähenkilö Rob (Michael Stahl-David) on saanut hyvän duunin Japanista. Robin veli Jason (Mike Vogel) järjestää yhdessä tyttöystävänsä Lilyn (Jessica Lucas) kanssa Robille läksiäisjuhlat. Kameran taakse joutuu tahtomattaan Robin paras kaveri Hud (T.J. Miller), jonka tarkoituksena on taltioida nauhalle illan ja ihmisten tunnelmia.

Suunnitelma menee hieman pieleen. Samalla kun Hud yrittää käyttää kameramiehen rooliaan ihastuksensa Marlenan (Lizzy Caplan) valloittamiseen, saapuu juhliin Robin pitkäaikainen ystävä ja hetkellinen romanssi Beth (Odette Yustman). Avecin kera, tietysti. Seuraa riitelyä ja dramaattinen poistuminen. Lopulta urbaanin ihmissuhdeviidakon idyllin rikkoo terrori-iskulta vaikuttava katastrofi. Bileet muuttuvat hämmennyksen kautta pakomatkaksi. Kamera pysyy tiukasti päällä ja mukana.

Tuntemattomat nuoret näyttelijät onnistuvat esittämään suhteellisen uskottavasti pari-kolmekymppisiä kaupunkilaisammattilaisia. Mutta vain niin kauan kuin elokuvan ennalta arvattava juoni antaa myöden. Vauhdikas tempo ei juurikaan jätä tilaa henkilöhahmojen uskottavalle kehittelylle. Ruumiita seuraa, mutta kaikesta huolimatta nuorten epätoivoinen selviytymiskamppailu muuttuu epäuskottavaksi sankaripelleilyksi.

Vaikka sortuvien rakennusten pölypilviä kauppoihin pakenevat ihmiset ovatkin suoraa 9/11-kuvastoa, ei Cloverfield missään nimessä ole terroriallegoria. Kyse on arkipäiväisen elämän murtumisen vaikutuksista ihmisten ajatus- ja arvomaailmoihin. Tästä asetelmasta ei kuitenkaan saada paljoa irti, sillä Cloverfield harhailee jatkuvasti jossain dokumentaarisen realismin, toimintaelokuvan ja ihmissuhdedraaman välimaastossa.

Pisteitä herra Reevesille tipahtelee silti siitä, että käsikirjoituksen puutteista huolimatta hän on ottanut paljon irti elokuvan kerronnasta. Esimerkiksi leffaa rytmittävät takaumat perustellaan kertomalla Hudin kuvaavan Cloverfieldin tapahtumia Jasonin vanhan taltioinnin päälle. Elokuva sisältää myös paljon kotivideomaisia "leikkauksia" ja musiikkiraitakin puuttuu melkein Dogma-tyyliin. Vertailun Blair Witch Projectiin voi siis unohtaa. Cloverfield on ihan oikeaa elokuvaa.

Sen sijaan Cloverfieldin hirviö on verkossa kiertäneisiin valas-kalmariluonnoksiin verrattuna karmea pettymys. Webbiversion mahtavan eläimen darwinistiset, pelottavat ja persoonalliset piirteet on tyystin hävitetty. Markkinointitemppu, huijaus vai molempia, mahdotonta sanoa.

Todellisen kammotuksen sijaan elokuvan Cloverfield on vain pilvenpiirtäjän mittoihin kasvanut tylsä B-avaruushirviö, jonka selästä hyppii pienempiä, hieman Alien³:n koiramaisen mörön kaltaisia vara-alieneita. Onneksi monstereita ei oikeaoppisesti juurikaan näytetä.

Pelottava saati kovin syvällinen ei Cloverfield ole, mutta sisältää sen verran oivallista, intensiivistä ja jännittävääkin materiaalia, että sen katsoo mielikseen. Samalla Cloverfield kuvaa taiten 2000-luvun digitaalista ubiikkikulttuuria, jossa ihmisen mediarooli on muuttunut paitsi jatkuvaksi vastaanottajaksi myös jatkuvaksi tuottajaksi sekä kommentaattoriksi.