21 tapaa pilata avioliitto valkokangas

Suomalaisen elokuvan saralla parisuhdekomedia ei kovin kummoisia mielikuvia herätä. Viime vuosien tyhjänpäiväisten ihmissuhdesoppien sekamelskassa muistamisen arvoiset elokuvat ovat olleet harvassa. Taru Mäkelän Varaston (2011) ohella Johanna Vuoksenmaan uutuus 21 tapaa pilata avioliitto kuuluu tähän vähemmistöön.

Meillä komedia yhdistetään useimmiten rahvaanomaiseen kansan naurattamiseen ja komedian mahdollistamat ulottuvuudet vakavampien asioiden käsittelyyn on jätetty koko lailla hyödyntämättä joko humoristisuuteen liittyvien ennakkoasenteiden tai osaamattomuuden takia. Johanna Vuoksenmaa on niitä harvoja suomalaistekijöitä, joka on operoinut aikuisen komedian vaativalla pelikentällä lähes koko uransa ajan.

Vuoksenmaa teki läpimurron esikoispitkällään Nousukausi (2003), joka palkittiin Jussilla vuoden parhaana elokuvana. Muutaman vuoden takainen Toinen jalka haudasta (2009) ei lunastanut Nousukauden nostattamia odotuksia ja paljon television puolella työskennelleen Vuoksenmaan tähänastisen elokuvauran onnistuneimmaksi teokseksi onkin osoittautunut alkujaan televisioon tarkoitettu Onni von Sopanen (2006).

21 tapaa pilata avioliitto -elokuvassa on paljon samoja onnistumisen elementtejä kuin Onni von Sopasessa. Hyvin kirjoitetuissa hahmoissa on särmiä ja tilanteet ja tapahtumat ovat riittävän arkisia sekä tunnistettavia tarvittavan uskottavuuden ja samaistumisen luomiseksi. Toisaalta elokuva kärsii samasta hajanaisuudesta kuin Nousukausi.

Tarinan perusasetelma on parisuhdekomedialle tavanomainen. Päähenkilö ei usko rakkauteen ja onnelliseen parisuhteeseen vaan iloitsee individuaalisesta elämästään yhden illan juttuja harrastaen. Kunnes kohdalle osuu se joku, joka sulattaa kovan pinnan alle kätketyn sydämen.

Tavanomaisesta poikkeavan elokuvasta tekee se, että perinteiset sukupuoliroolit on käännetty. Miehen sijaan nainen on seksuaalisesti aktiivinen ja tunteista piittaamaton toimija, joka kohtaa kesyttäjänsä. Kyse on lyhyen ajan sisään toisesta kotimaisesta parisuhdekomediasta, jossa on sama asetelma, sillä Rakkauden rasvaprosentissakin nainen oli seksuaalisesti hallitseva osapuoli. Naistenlehtien sivuilla nainen on ollut jo vuosia itsenäinen ja aktiivinen toimija, mutta vasta elokuvan kaltaisen stereotyyppistä valtavirta-ajattelua ylläpitävän kulttuurituotteen myötä sukupuoliroolien perinteiden voi nähdä konkreettisesti murtuvan.

Toisaalta kumpaakaan elokuvaa ei näennäisesti poikkeavasta asetelmasta huolimatta voi pitää kovin rohkeana tai mullistavana, sillä naisten vakiintumattomuus esitetään oireena koetuista pettymyksistä ja kunhan kohdalle osuu se oikea mies, paikka onnellisesta parisuhteesta on löydetty, kuten Hollywood-aapisessa opetetaan. Onneksi Vuoksenmaan elokuva ei lepää vain tämän asetelman varassa.

21 tapaa pilata avioliitto -elokuvassa päähenkilön rinnalla ja osin hänen kauttaan kyetään nostamaan esille ajassa hyvin kiinni olevia kysymyksiä parisuhteen luonteesta ja merkityksestä nyky-yhteiskunnassa. Armi Toivasen esittämä Sanna Manner seuraa väitöskirjaansa varten pariskuntia ja kertyneen aineiston perusteella analysoi parisuhdetta rapauttavia tekijöitä. Tutkijan koleassa katsontakannassa toimiva avioliitto on ennen kaikkea toimiva sopimussuhde, jossa kumpikin osapuoli täyttää tehtävänsä. Inhimilliset tekijät, kuten tunteet, ovat toissijaisia. Omien vanhempiensa ja ystävänsä esimerkin sekä lopulta omakohtaisen kokemuksen kautta Sanna joutuu oivaltamaan, että rakkaus on se parisuhteen inhimillinen tekijä, joka muita muuttujia enemmän ratkaisee suhteen onnistumisen.

Asioiden käsittelytapa on riittävän rohkea, jotta aiheeseen on saatu useita tulokulmia. Toisaalta ylilyönneiltäkään ei vältytä. Varsinkin Sannan assistenttina toimivan Jounin vaimon luonteenpiirteet tulisivat vähemmälläkin kohkaamisella ymmärretyiksi. Muilta osin hahmot ovat taiten kirjoitettuja ja näyttelijät tekevät heistä uskottavat ja elämänmakuiset tulkinnat. Vuoksenmaan elokuvien vahvuus on ollut aina hyvässä näyttelijäohjauksessa, eikä 21 tapaa pilata avioliitto tee poikkeusta.

Kerronnallisesti puolitoistatuntinen elokuva etenee jouhevasti. Hienoinen hajanaisuus on seurausta useista sivuhenkilöistä, jotka tuovat omat sivupolkunsa tarinaan. Ne ovat kuitenkin perustarinan ja päähenkilön kannalta perusteltuja, joten temaattisesti kokonaisuus on eheä, vaikka juonessa pientä pirstaleisuutta onkin. Rohkeimmillaan elokuva kykenee komediallisen käsittelytavan kautta pureutumaan parisuhteiden kipukohtiin ja myös sellaisiin arkaluonteisempiin asioihin, joista useimmiten vaietaan. Onnistunut komedia saa niin hymyilemään kuin ajattelemaan.