Remember Me valkokangas

Eipä ole helppoa ihmisen elo. Onnettomuus uhkaa, joten mikä neuvoksi. Mitä tiukemmin ja nopeammin voit ripustautua läheiseesi, sen parempi, sillä kuka tietää jääkö kuluva hetki rakkaan kanssa viimeiseksi.

Tyler (Robert Pattenson) on kapinaan ja kyynisyyteen turvautuva hulttiopoika, joka syyttää isäänsä (Pierce Brosnan) veljensä kuuden vuoden takaisesta itsemurhasta. Ally (Emilie de Ravin) taas on lapsuudessaan äitinsä murhan todistanut nuori nainen, joka asuu rakastavan mutta ylihuolehtivan poliisi-isänsä Neilin (Chris Cooper) ikeen alla. Pian sen jälkeen kun Tyler on kohdannut Neilin New Yorkin yössä, kohtaavat myös tulevat lempiväiset, sillä ruhjottu naama on määrä kostaa tyttären kautta. Suunnitelma menee kuitenkin myttyyn. Tutustumisesta seuraa kirpeä rakkaustarina kahden vahvan mutta kohtalon kolhiman nuoren välille.

Televisiomaailman konkari Allen Coulter debytoi neljä vuotta sitten elokuvalla Hollywoodland (2006). Toinen pitkä elokuva Remember Me on romanttinen draama, joka sekin puuttuu arvokysymyksiin. Vaikka traileri enteileekin romanttista velliä, elokuva saavuttaa päähenkilön hymykuoppia kiintoisampaa syvyyttä ja onkin hetkittäin peräti sykähdyttävää katseltavaa.

Elokuva alkaa lupaavasti. Ensimmäinen kohtaus tempaisee mukaansa viiltävillä kuvillaan ja asettaa tarinalle kiintoisan kontekstin rikollisuuden riivaamassa suurkaupungissa. Kylmän teräksinen miljöö kätkee sisäänsä paitsi välinpitämättömyyttä ja rikollisuutta, myös rakkautta, lojaaliutta ja uhrautuvaisuutta. Koulukiusaaminen, itsemurhat ja yksinäisyys ovat osa sitä kärsimysten kirjoa, johon elokuva tarttuu. Temaattisesti elokuva tosin pyrkii liiankin suureen kakkupalaan ja tulos on ajoittain melodramaattista sekametelisoppaa.

Kamera- ja leikkaustyö on läpi elokuvan taidokasta menettäen kirkkaimman teränsä vain hetkittäisten hempeilyjen herpaannuttamana. Elokuvan tekniset ansiot nostavatkin elokuvan pisteitä tarinan jäädessä monilta osin kliseiseksi. Samoin pisteet nousevat elämänmakuisesta tunnelmasta, jonka elokuva onnistuu välittämään.

Lisäksi roolivalinnat onnistuvat yllättävänkin hyvin. Jopa teinihysteriaa nostattava Pattinson hoitaa sijaiskärsijärooliaan vakuuttavasti narsismin kyllästämästä habituksestaan huolimatta.

Remember Me puhuu rakkaudesta ja perhearvoista antaumuksella, joka väistää pateettisuuden hiuksenhienosti. Vaikka tarina yllättää ja viehättääkin, puuttuu siitä se jokin, joka sitoisi sen samastuttavaksi kokonaisuudeksi. Rakkaus on suloista ja kiusaaminen väärin, mutta mitä sitten. Toisteltu Gandhilta saksittu filosofia elinaikaisten tekojemme merkityksettömyydestä piirtää elokuvaan paitsi sitä vastakkaista tulkintaa, myös pessimismiä.

Puutteistaan huolimatta elokuva tarjoaa ajateltavaa. Pysähtyminen ja tärkeysjärjestyksen tarkistaminen tekisi hyvää varmasti useammallekin uraputkeen ajautuneelle länsimaalaiselle.

Päällimmäiseksi jää kuitenkin rienaamaan kysymys siitä, voiko Yhdysvalloissa enää tehdä draamaelokuvia ilman viittauksia idästä pitkiä lonkeroitaan ojentelevaan terrorismiin. Nyt terrorismipropagandan ujuttaminen mukaan uhkaa pilata koko tarinan. Se nimittäin mahdollistaa koko lailla arveluttavan tulkinnan, että amerikkalaisten on käännyttävä sisäänpäin ja tiivistettävä perherivejään, sillä ulkona uhkaa kauhu ja kiirastuli.

Carpe Diem sanoi aikanaan jo Horatius viitaten tulevaisuuden epävarmuuteen. ”Elä hetkessä” lukee myös elokuvan posterissa. Näissä sanoissa kiteytyykin tarinan keskeisin opetus, sillä koskaan ei voi tietää vaikka avaruusalukset tahi lentokoneet hyökkäävät kimppuusi.