Hokkarihemmot valkokangas

Taitoluistelu on kaikessa suureellisuudessaan, ulkokultaisessa glamourissaan ja kulissientakaisessa vehkeilyssään urheilumuoto, joka tarjoaa alustan elämää suuremmalle mahtipontisuudelle ja dramaattiselle tarinankerronnalle. Lajin kliseet ja luistelijoiden korneimmat edesottamukset ovat niin yliampuvia, että on suorastaan ihme, ettei taitoluistelusta ole tätä ennen tehty satiirista parodiaa.

Toki Paul Michael Glaserin kepeä romanttinen urheiludraama Unelma jäällä (1992) tarjosi hieman huumoriakin, mutta Will Ferrellin ja Jon Hederin tähdittämä Hokkarihemmot syöksähtää kaukaloon ja suorittaa kertaheitolla komediallisen neloistulppi-kolmoistulppiesityksen, jonka saamiin tuomaripisteisiin vaikuttaa mainiota teknistäkin suoritusta enemmän taiteellinen vaikutelma ja improvisointi.

Ferrellin esittämä Chazz on taitoluistelun nahkatakkinen kauhukakara ja seksimaniasta kärsivä fiilistelijä. Hederin Jimmy MacEnroe on obsessiivisen kasvatti-isän huipputreenaama kone, slaavilaistyyppinen herkkä poika, jonka hento olemus ja blondi permanentti kätkee alleen teknisen huippusuorittajan. Veriviholliset jakavat lajin kultamitalin, mutta palkintokorokkeelta alkanut skandaalimainen nyrkkitappelu johtaa elinikäisiin kilpailutuomioihin.

Reilut kolme vuotta myöhemmin alkoholisoitunut Chazz on päätynyt kaameaan Grublets On Ice -jääshow’hun, jonka kaltaiset ovat usein tosielämässäkin ex-tähtien hautuumaita. Adoptioisänsä hylkäämäksi joutunut Jimmy puolestaan ahertaa luistinkaupan varastossa. Päättäväinen valmentaja (Craig T. Nelson) löytää kuitenkin porsaanreiän säännöistä. Kilpailukielto koskee vain yksinluistelua, joten toisiaan edelleen vihaava kaksikko päätyy parrasvaloihin historian ensimmäisenä mies-mies-taitoluisteluparina.

Hokkarihemmot etenee vauhdilla muttei päättömästi. Raisulla mutta hyvällä maulla ja erittäin suurella prosentilla kohteisiinsa osuva Hokkarihemmot hyödyntää oivasti buddy-elokuvien, urheiludraamojen ja komedioiden konventioita. Vitsejä ei selitetä katsojalle rautalangasta, mutta niiden ymmärtämiseksi ei myöskään tarvitse olla perillä jokaisesta populaarikulttuurin senhetkisestä trendistä, kuten Scary Movie -tyyppisissä tiettyyn ajanjaksoon sidotuissa kloonielokuvissa on tapana.

Vaikka elokuva on taitoluistelumaallikollekin hyvin hauska, lajista perillä oleva katsoja saa reilusti lisäarvoa. Lukemattomat yksityiskohdat aina koreografioista esiintymisasuihin viittaavat todellisiin tapahtumiin, jopa MacEnroen äärifeminiiniselle "kyyhkystanssille" on esikuvansa. Hokkarihemmoissa vilahtaakin kolmisenkymmentä oikeaa luistelijaa, tunnetuimpina Nancy Kerrigan sekä nykyinen naisten olympiahopeamitalisti Sasha Cohen.

Huumorin ja tilannekomiikan varjolla elokuva tuo esille myös jääurheiluun ja kilpailuhenkiseen nyky-yhteiskuntaan liittyviä varjopuolia, ja parodisen satiirin avulla katsojalle annetaan itse mahdollisuus tehdä johtopäätöksensä. Lapsien käyttäminen vanhempien kunnianhimon lisinä on arkitodellisuutta, ja MacEnroen ankean lapsuuden absurdeimmatkaan kohtaukset eivät ole aina kovin kaukana urheilun lapsitähtien arjesta. Ex-olympiavoittajien uran jälkeinen rappio ei sekään ole vieras käsite eritoten suomalaisia sensaatiolehtiä seuranneille.

Lajin vaativuutta ja valmentajien kunnianhimoa kärjistetään mainion "rautalootus"-liikkeen avulla, joka on niin hengenvaarallinen ja vaativa, että valmentaja on saanut kokeilla sitä ainoastaan diktatuurisessa Pohjois-Koreassa. Sielläkin liike vaati kuolonuhreja, mutta mitäpä ei urheilija olisi valmis tekemään saavuttaakseen himoitun kultamitalin ja noustakseen jälleen huipulle?

Oma lukunsa on taitoluistelun ulkokultaisuuden ja glamourin alla piilevä väkivaltainen, keinoja kaihtamaton kilpailu, joka on johtanut jopa kanssakilpailijoiden vahingoittamiseen. Insestisen kiihkeästi toisiinsa suhtautuva sisaruspari Fairchild (Poehler) ja Stranz (Arnett) ei kaihda mitään keinoja kampittaakseen kilpailijoidensa suorituksia, jotta heidän sponsorisopimuksensa eivät vaarannu, eivätkä heidän omat, äärimmäisen mauttomat koreografiansa jää palkinnotta.

Vakavienkin asioiden käsittely komiikan keinoin tuo Hokkarihemmoille oivasti lisäarvoa, jonka lisäksi päänäyttelijöiden esitysten homoeroottiset koreografiat jättävät Yleisradionkin taitoluistelulähetykset kakkoseksi. Asujen ja liikkeiden lisäksi oman ulottuvuutensa tuo musiikki, joka osoittaa läpi elokuvan erinomaista tilannetajua. Queenin esittämä ja Freddie Mercuryn kimeällä falsetilla kiljuma tunnari elokuvasta Flash Gordon - iskevä salama (1980) on kasari-campissaan jotain sanoinkuvaamatonta.

Sekä älyllistä että fyysistä komiikkaa tarjoava elokuva varustettuna karismaattisten tähtien huippusuorituksilla nostaa Hokkarihemmot urheilukomedioiden aateliin, ja lopputekstien aikana nähdään vielä ovela katkelma mielipuolisesta luistelufanista Hectorista (Nick Swardson), jonka harhaiset puuhastelut kyseenalaistavat kutkuttavasti juonenkäänteiden todenperäisyyden. Mikä oli totta, mikä harhaa? Elävätkö urheilun huimimmat legendat oikeastikin vain kiivaimpien kannattajien mielessä?