Omaehtoinen britti-elokuva

Fast Food alkaa surumielisellä kohtauksella. Haalariasuinen Benny (Douglas Henshall) palaa lapsuusmaisemiinsa sumuisen aamun vaientamassa, urbaanissa satamamaisemassa. Hän tapaa neljä lapsuudenkaveriaan, jotka kaikki ovat jääneet elämään kotikulmilleen. Benny muuttaa myös asustamaan näiden neljän looserin yhteiseen läävään, tarkemmin sanottuna sen kylpyammeeseen.

Fast Food - © 1998 Twin PicturesSelviää, että Bennyn kavereita elämä ei ole kasvattanut parissakymmenessä vuodessa lapsuuden koiruusajoista miksikään. Hän tuntee olonsa vieraaksi nelikon seurassa – pelkkä jatkuva kinailu, oleskelu ja paskanjauhanta saavat miehen hämilleen. Kaverukset eivät ole jättäneet rikollisuutta sivuun – kamanmyynti kuuluu kuvioihin, ja suunnitelmissa on myös isommat keikat. Hiljaisen Bennyn tekemisestä "maailmoilla" ei kerrota muuta kuin, että hän on toiminut puhelinasentajana ja hänen kotimaisemiinsa paluun syynä on epäonnistunut elämänvaihe.

Kaivattua eskapismia päähenkilön shokkiin tuo puhelintyttö Letitia (Emily Woof), joka hänkin on toisaalta vain Bennyn lapsuudenihastus. Käynti Letitian asunnossa puhelinasentajaksi naamioituneena antaa Bennylle sekä rakastamisen helpotuksen että myöhemmin rankan runtelemiskoetuksen.

Englantilaisen Stewart Suggin esikoiselokuva ei ole helposti kuvailtavissa. Juonen kertomisesta saattaa saada vaikutelman kuivasta, jo nähdystä brittidraamasta, mutta Fast Foodista löytyykin arvaamattoman monta maustetta, kuin hämärän baarin pikahampurilaisesta. Ensimetreillä Fast Food tuntuu teennäiseltä, mutta monet tyylitellyt käsikirjoituksen mutkat saavat tähän hulluun elokuvaan ihastuttavaa rohkeutta. Sellaista, jota monista nykyelokuvista jää liiassa yritteliäisyydessään puuttumaan.

Fast Foodin pohjimmiltaan ahdistuneiden henkilöiden puheissa ja teoissa vilisee korostetusti länsimaisia kliseitä. Ja tällainen käytös näyttääkin varsin luontevalta. Ei tunnu ollenkaan oudolta seurata, kun tyypit menevät ryöstämään karkkikauppaa kuninkaallisten naamarit päällään, tai toisaalta, jos lauseissa vilisee loputtomasti eri kaupattujen merkkien ja tuotteiden nimiä. Ankeassa miljöössä yhteiskunnan ulkopuoliset voivat vain nauttia valtakulttuurin luomien käsitteiden kiihokkeista. Täten Bennyn tilanne tuntuukin epätoivoisimmilta: hän on elänyt kahdessa erilaisessa elämänpiirissä, eikä hän edes missään vaiheessa tunne kaipuuta takaisin työllä turvattuun elämäänsä.

Fast Foodista löytää paljon vaikutteita esimerkiksi Quentin Tarantinolta (sanailut, naljailut) ja erityisesti David Lynchiltä (mm. Letitia-juonen selkeä yhtäläisyys Blue Velvetiin). Lynchin tapaan Suggilla on ilmiselvä halu luoda aivan oma elokuvallinen todellisuutensa, ja siinä hän ihme kyllä, varsin vakuuttavasti onnistuu. Vaikka viitteet muihin tekijöihin onkin esillä ajoittain hämäävästi, Fast Food on lopulta varsin omaehtoinen elokuva. Se kääntää kuvioitaan luontevasti ankeasta realismista rujon väkivallan kautta vaikkapa iki-ihanaan rakkaustarinaan päätyen lopulta eräänlaiseksi kaupallistuneen kulttuurin sisäiseksi fantasiaelokuvaksi. Trainspottingin railakkuus häämöttää kaukana.

* * * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo:2,5 /2 henkilöä