Ansa viritetty valkokangas

Näitä alkaa sitten sadella kroonisesti. Vaikka onhan niitä jo nähtykin, nimittäin elokuvia, joiden tapahtumat virittyvät tämän vuosituhannen lopun ympärille. Jon Amielin Ansa viritetty on yksi tällainen. Sen tapahtumat käynnistyvät pari viikkoa ennen suurta vaihdosta ja jatkuvat sitten pakonomaisesti vielä hetken. Elokuva kuitenkin onnistuu olemaan korostamatta koko ajanlaskua, se vain vyöryy ohi juuri odotusten kaltaisesti, ratkaisevien minuuttien liittyen kuitenkin olennaisesti elokuvan juoneen.

Mutta mihin juoneen? Mitä sanotte käsikirjoituksesta, jossa vakuutusyhtiön etsivä Gin (Catherine Zeta-Jones) soluttautuu yhteistyöhön mestarivaras MacDougalin (Sean Connery) kanssa saadakseen tämän lopulta nalkkiin. Niin, mitäpä siihen sanoisi. Vanhasta aiheesta voisi toki saada irti jotain uutta, mutta siihen Ansa viritetty ei pysty. Lopun muka-yllättävät toimenkuvien sotkennat ovat juuri osa sitä Hollywood-muotia, jossa katsojan hämäämisen pitäisi riittää elokuvan olennaiseksi oivallukseksi.

Ansa viritetty onkin mitä ilmeisemmin kirjoitettu arvon näyttelijöille, Connerylle ja Zeta-Jonesille. Päätähdet eivät kuitenkaan pelasta elokuvaa – syynä on paljolti se, että Connerya on nähty jo liikaa näin yhdentekevissä rooleissa eikä Zeta-Jones taas ole erityisen sisällä roolissaan. Hänen luvattomassa vertaamisessa Lauren Bacalliin tai Katharine Hepburniin pelkän kauneusarvon perusteella on tapahtunut törkeä aistiharha.

Viihteellistä nostalgiaa elokuvissaan (mm. Julia ja käsikirjoittaja, Mies joka luuli liikaa) viljellyt Amiel ei tässä onnistu luomaan vetävää atmosfääriä, vaikka tiettyyn vanhanaikaisuuteen pyrkiikin. Nostalgia ei välttämättä kuitenkaan tarvitsisi sukupuoliroolien kääntämistä viisikymmentä vuotta takaperin. Tuloksena on kovin pinnistelty tuote, jonka laskelmoitu perusvire ilmenee väsyneen tarinan (epäonnisessa) peittämisessä Conneryn ikiaikaisen imagon pönkittämisen ja Zeta-Jones-hengettären vartalon kuvauksellisuuden kustannuksella.