Kommuunin kompuroiva kollektiivisuus

Tanskalaisen dogmaopin edustajana aloittanut Thomas Vinterberg on kuvannut vakuuttavasti tanskalaista realismia elokuvillaan Juhlat (1998) ja Submarino (2010) ja Jahti (2014). Nyt vuorossa on 1970-lukulainen kommuunielämisen kuvaus. Vinterberg vietti itse osan lapsuuttaan kommuunissa, ja elokuva perustuukin hänen samannimiseen näytelmäänsä Kollektivet.

KollektivetKööpenhaminalainen Erik (Ulrich Thomsen) perii valtavan talon isältään, ja uutisjuontajavaimo Anna (Trine Dyrholm) ja teini-ikäinen tytär Freja (Martha Sofie Wallstrøm Hansen) suostuttelevat vastahankaisen ja takakireän Erikin muuttamaan taloon ja perustamaan kommuunin.

Eipä mene aikaakaan, kun joukko vapaamielisiä ystävyksiä asettuu taloksi ja viini ja nauru virtaavat. Pyllistetään, ainakin näennäisesti, porvarilliselle elämäntavalle ja eletään vapaan rakkauden aikaa. Mutta kaikki ei tietenkään suju kuin ruusuilla tanssien, ja pian ongelmat niin yhteisasumisen kuin Erikin ja Annan suhteessa nostavat päätään. Miten valita henkilökohtaisen ja kollektiivisen hyvinvoinnin väliltä, uhratako oma onni solidaarisuuden tieltä vallankumouksellisen 70-luvun hengessä? Tätä kyselee Kommuuni (2016).

KollektivetVinterberg on aiemminkin tutkinut elokuvissaan yhteisöjä ja yksilön paikkoja ja rooleja niissä. Juhlat on pureva satiiri perheskandaalista, rasismista ja porvarillisten kulissien luhistumisesta, Jahdissa pedofiliasta epäilty, yhteisön aiemmin suosittu jäsen, suljetaan ja eristetään kaiken ulkopuolelle. Submarinossakin kuvataan vankilasta palaavaa ja huumeisiin sortunutta veljeskaksikkoa, auttamattomia ulkopuolisia. Kommuunissa valinta yhteisöön kuulumisesta on ainakin näennäisesti päähenkilön omissa käsissä.

Elokuva katselee tapahtumia ydinperheen kaikkien osapuolten vinkkelistä, mutta Annan näkökulma on se vahvin. Alkuun langat käsissään pitävä, miestään onnistuneesti taivutteleva ja vähitellen tämän hairahduksesta kasvavaan epätoivoon romahtava Anna ravistelee samalla kommuunin elämäntapaa ja sääntöjä – kenellä on oikeus olla osa tätä ryhmää ja millä ehdoilla? Henkilökohtaisiin tunteisiin ja agendoihin ei aina ole tilaa, ja pinnalta hauska ja kaunis ajatus yhteiselosta voikin olla viiltävän julma. Kommuunin idealismi alkaa haparoida ja kaatua omaan mahdottomuuteensa.

KollektivetKommuuni vertautuu väistämättä Lukas Moodyssonin rönsyävään kämppisasumisen kuvaukseen Kimpassa (2000), joka kertoo niin ikään samoista teemoista 70-luvun Ruotsissa. Vähitellen raottuvan rennon ulkokuoren alta molemmat nostavat vakaviakin aiheita esiin, kuten alkoholismia, laiminlyöntiä, lapsen sairautta.

Kommuunissa Vinterbergille vierasta ja uutta on kuitenkin tietty pintapuolisuus, jolla hän teemojaan käsittelee. Aiemmin tanskalaisohjaajan ote elämän kääntöpuoliin on ollut kouraisevan sakea ja syvä, nyt päällimmäisenä jää mieleen elokuvan lopun melodramaattisessa kohtauksessa soiva Elton Johnin Goodbye Yellow Brick Road.

KollektivetTrine Dyrholmin syvään uurtava roolityö Annana kasvaa elokuvan kiintopisteeksi, mutta muut kommuunin asukkaat jäävät ohuiksi karikatyyreiksi. Erikin kriiseilevä ja muualta lämpöä etsivä ikääntyvä arkkitehti typistyy hahmona lapsellisen keskeneräiseksi, toisaalta tämän henkinen torsouden ja itsekeskeisyyden kuvaus on ihan uskottavaa. Karismaattisen ruotsalaisnäyttelijän Fares Faresin Allonin hahmon arvaamaton itkuun purskahtelu, joka kaiketi on tarkoitettu hauskuuttamaan, on puolestaan vaivaannuttavan irrallista katseltavaa.

Vinterberg osaa kyllä rakentaa tehokasta ja tihenevää tunnelmaa, mutta Kommuuni ei lopulta säväytä eikä liioin huvita, ei ainakaan riittävästi. Kenties tässä helposti nieltävyydessä haiskahtavat kansainväliset markkinat. Melodraaman puitteissa ja ajankuvana elokuva toimii kohtalaisesti, mutta toisaalta johdot jäävät molemmista päistä repsottamaan liikaa, jotta se nousisi todella kiinnostavaksi tai koskettavaksi teokseksi.

* * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo:3 /3 henkilöä