Itku pitkästä ilosta

Liv Ullmanin viimeisin ohjaus, traaginen rakkaustarina Uskoton ei oikeastaan ole Liv Ullmanin elokuva. Sen on kirjoittanut teatterielokuvien ohjaamisesta luopunut jättiläinen, Ingmar Bergman. Se perustuu tapahtumasarjaan Bergmanin omasta elämästä. Ullman itsekin tuntuu pitävän kirjoittajaa teoksen todellisena auteurina. Hän on haastatteluissa puhunut Uskottomasta "Bergmanin uutena elokuvana". Se jatkaa maestron omaelämäkerrallista tilintekoa tv-sarjojen Fanny ja Alexander sekä Hyvä tahto, tai elokuvan Sunnuntailapsi malliin. Nyt valokeilassa on kuitenkin vanhempien sijaan Bergmanin oma elämä, hänen omat virheensä.

© 2000 SVT DramaKäsikirjoittajan sanan painavuudella on helppo selittää Uskottoman ylipituutta ja kerrontaan ajoittain hiipivää inspiraation ja innovaation puutetta. Elokuvallisista vioistaan huolimatta Uskoton on murskaavalla taidolla kirjoitettu kertomus. Se käynnistyy tilanteesta, jossa vanha erakoitunut Bergman (Erland Josephson), pystyäkseen tarttumaan kipeimpiin muistoihinsa, kuvittelee seurakseen, tarinan toiseksi kertojaksi, naisnäyttelijän. Totta kai nainen saa juuri ne kasvot, joita Bergman kerran on rakastanut.

Rakkaustarina kerrotaan pitkinä takaumina. Lena Endren Marianne on menestyvän säveltäjän Markuksen (Thomas Hanzon) puoliso. Bergmanin vuosien takainen alter ego on ristiriitainen teatterintekijä David (Krister Henriksson), perheystävä, joka yllättäen rakastuu Marianneen. Nämä alkavat suhteen, se kun tuntuu jännittävältä leikiltä. Uskottomuus pysyy salassa pitkään, vaan ei ikuisesti. Mariannen ja Davidin suhde paljastuu kohtalomaisenomaisella varmuudella. Siitä tulee tragedia.

© 2000 SVT DramaLuvattoman suhteen kuvaus on tarkkanäköistä. Ennen paljastumistaan Marianne ja David ovat kuin myrskyn silmässä. He näkevät tekojensa mahdolliset seuraukset, ymmärtävät tekevänsä väärin, mutta kaikki on juuri heidän kohdallaan vielä tyyntä. Kun myrsky sitten saavuttaa parin, tempautuu kaikki paikoiltaan, vanhat kaunat saavat järjettömiä mittasuhteita. Tuntuu kuin asianosaisten entisistä, hyvistä luonteenpiirteistä ei jäisi jäljelle mitään.

Uskoton siis kasvaa moraliteetiksi, mutta se ei moralisoi. Vanha Bergman syyttää eniten itseään, sekä naiskertojansa suulla että "omallansa." Ihmiset eivät ole hyviä tai pahoja, mutta he ovat ajattelemattomia ja itsekkäitä. Vanhempiensa ikiajoiksi traumatisoima Bergman muistaa myös lapsen näkökulman. Mariannen ja Markuksen tytär on itkettävän aidon tuntuisesti pihalla aikuisten leikeistä.

Uskoton on huolellinen, ruotsalaisella hienovaraisuudella näytelty laatukuva. Se on hyvin vakava elokuva. Huumoria on vain Davidin kömpelössä yrityksessä ohjata Strindbergin Uninäytelmä. Uskoton alkaa mietelmällä, jonka mukaan juuri avioero jättää kaikista mahdollisista koettelemuksista syvimmät jäljet. Helppo uskoa.

* * * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo:2,5 /2 henkilöä