A Most Wanted Man valkokangas

Rock-valokuvaajana paremmin tunnettu hollantilainen Anton Corbijn on ohjannut tähänastisen uransa vaikuttavimman elokuvan. Visuaalista silmää on väläytelty aiemminkin, mutta elokuvantekijänä mies näyttää olevan täysin riippuvainen lähdeaineistostaan. Vuoden 2007 Ian Curtis -muotokuva Control rekonstruoi upeasti ahdistuneen mielen ja synkän ajankuvan. Toinen ohjaustyö The American (2010) sitä vastoin oli viileän kuvailmaisun verhoamaa hengetöntä höttöä. Kolmannen kokopitkän pohjana on käytetty John le Carrén romaania, ja vankan pohjan päälle on luotu tunnelmallisten tuokiokuvien ja vaikuttavan näyttelijätyön lävistämä vakoilunäytelmä, joka ansaitsee katsomiskerran jos toisenkin.

A Most Wanted Man (2014) tiivistää napakkaan parintuntiseensa paljon hyvää. Se on globaalin terrorismin uhkia heijastavaksi genrekuvaksi hienostuneen eurooppalainen, pääosassa loistaa alkuvuodesta edesmennyt Philip Seymour Hoffman, eikä kansallisten tiedustelupalveluiden realistisiin toimiin pureutuvassa elokuvassa taideta ampua laukaustakaan. Ulkoiset joutavuudet on hylätty tiivistunnelmaisen jännärin ansioksi.

Tarina käynnistyy, kun Hampuriin laittomasti rantautuva tšetšeenipakolainen lankeaa paikallisen terrorisminvastaisen viraston syyniin. Sitä johtava Günther Bachmann (Hoffman) leimaa oitis venäläisten virkaveljien vihjeellä epäilyttävän imigrantin huippuvaaralliseksi terroristiksi. Tämä kun on turvapaikkaa etsiessään tullut myös noutamaan upseeri-isänsä mittavaa perintöä. Pikkuhiljaa käy ilmi, että ainoat ottajat häpeällisille verirahoille ovat ulkopuolisia. Ja on kilpailijoilla ja vihollisillakin monet kasvonsa.

Corbijn uskoo paksun juonivyyhdin kuromisen kärsivälliselle katsojalle, joten sen tarkempi kuvailu pilaisi odotuksen ja lunastuksen jännitteisen nautinnon. Vauhtia ja ilotulitusta hakevien ei kannata elokuvan pariin vaivautua, sillä hetkissä viipyilevä kamera ja olennaisen jäsentävä leikkaus ohjaavat kauas Bourne- ja Bond-vaikutelmista. Loistokkaaseen le Carré -sovitukseen Pappi lukkari talonpoika vakooja (2011) kelpaa vertailla.

Tai ei aivan kuitenkaan. Ajankohtaisen terrorismiparanoian ja tiedusteluväen miellyttävän tyylikkään sanailun sotkeutuminen syö uskottavuutta moitteettomasti kuljetetulta trilleriltä. Myös tunnontarkasti luotu esillepano alkaa hetkittäin epäilyttää. Onko ohjaksissa tuleva auteur vai pelkkä kauneudenpalvojaksi vihkiytynyt puoskari?

Ansiot ovat silti kiistattomat. Saksalaisvakoojan hillitty päärooli jää muistuttamaan Hoffmanin hukatuista kyvyistä ja kunnianhimosta astua myös mukavuusalueensa ulkopuolelle. Ilmiselvällä karismalla ei kuitenkaan peitota sisältöä. Ylirajaisen maailman henkiset aatteet, poliittiset ideologiat ja risteävät sukupolvikokemukset törmäävät rahan ylivoimaisilla markkinoilla. Sinne eksyneet eivät enää löydä tietään takaisin, ja hitaasti kasvavien kohtausten lumovoima tekee saman elokuvaan uppoutuvalle katsojalle.