Yhteinen sävel valkokangas

Menestyneestä Housut pois! - komediastaan tunnettu Peter Cattaneo tarttuu tällä kertaa ohjauksellaan vakavampaan teemaan, joskin jälleen huumorin maustamana ja positiiviseen keskittyen. Yhteinen sävel kertoo brittiläisellä sotilasalueella arkeaan elävistä erilaisista perheistä. Erilaisuudestaan huolimatta kaikkia yhdistää sama kaipaus ja pelko: palaako puoliso komennukselta takaisin?

Sotilasalueen vaimojen tehtävänä on keksiä tekemistä, jotta ajatukset Afganistanista edes hetkeksi unohtuisivat. Tiukka Kate (Kristin Scott Thomas) ja rennompi Lisa (Sharon Horgan) joutuvat tekemään yhteistyötä ryhmän johtajina, aviomiestensä ylempien arvoasemien johdosta. Kate kaipaa järjestystä rennon yhdessäolon sijaan, ja niinpä naiset päätyvät perustamaan kuoron yhteiseksi puuhaksi.

Elokuvan kantava konflikti on Katen ja Lisan erilainen johtamistyyli. Siinä missä Kate haluaisi laulaa virsiä, Lisa ehdottaa pop-musiikkia ja oluita treenien jälkeen. Kaksikon välistä peribrittiläistä naljailua on viihdyttävää seurata ja erityisesti Kristin Scott Thomas onnistuu herättämään eloon hahmon, joka ei tunnu pelkästään yksiulotteiselta arkkityypiltä. Kokonaisuutena tarina jää kuitenkin ohueksi, vaikka pääpari tekeekin uskottavaa roolityötä. Niin joukon laulutaito kuin ihmissuhteetkin kehittyvät nopeasti katsojan pääsemättä kurkistamaan syvemmälle pinnan alle.

Vaikka naisten ”ompelukerhoista” ja muista kliseisistä harrasteista löydetään myös huumoria, elokuva nojaa turhan voimakkaasti perinteisiin sukupuolirooleihin. Kuorolaisten jäädessä pintapuolisiksi vaihtelevan hahmokaartin taakse piiloutuminen ei auta. Ei yksinkertaisesti riitä, että joukossa on yksi jalkapallofani poikatyttö ja naissotilaan samaa sukupuolta oleva kumppani värittämässä kotiäitien kavalkadia. Kummankaan rooli ei eroa muista tukikohdan naisista, eikä kenenkään henkilökohtaisia haaveita ja toiveita maalailla elinpiirin ja perhe-elämän ulkopuolelle.

Vaimot ovat jaloja ja kärsivällisiä menetyksistä huolimatta, he hoitavat velvollisuutensa, niin kuin miehensä komennuksillaan. Harvoiksi jäävät itsekkäät, inhimilliset hetket. Ajatus kuoron perustamisestakin juontuu pohjimmiltaan tukikohdan miespuolisen johdon kehotukseen aktiviteeteista, ei oma-aloitteisesta motivaatiosta.

Erityisesti tarinan poliittinen taakka saa sen tuntumaan turhan silotellulta. Sodanvastaisesta liikkeestä muistutetaan pari kertaa, mutta sota jää kaukaiseksi. Vain puolisoiden poissaololla on merkitystä – ei juuri sillä, missä he ovat.

Kaavoihin kangistunut elokuva tuntuu tusinatavaralta: muutamat hymyn huulille tuovat heitot tai musiikin ilosta ja ystävyydestä kertovat hetket eivät jaksa kantaa mielenkiintoa koko elokuvan läpi. Ennalta-arvaamattomuutta kaavamaiselta elokuvalta ei edes tohtisi toivoa, mutta jännitettä ja tuuletettua naiskuvaa se totisesti kaipaisi.