007 Quantum of Solace valkokangas

Uusimmassa 007-seikkailussa James Bond hakkaa, tappaa ja lentää ympäri maailmaa. Pahiksia ei laiteta hengiltä niinkään paremman maailman puolesta vaan perimmäinen motivaatio on henkilökohtainen kosto.

007 Quantum of Solace jatkaa suoraan siitä, mihin Casino Royale päättyi. Casino Royale jakoi mielipiteitä. Huumorilla ja mielikuvituksellisilla vempaimilla sävytettyjen veijari-Bondien ystävät joutuivat pettymään, kun Daniel Craigin karuihin kasvoihin oli istutettu aiempaa suoraviivaisempi ja väkivaltaisempi Bond, joka luotti enemmän nyrkkeihinsä kuin teknisiin apuihin ja silmäniskuihin. Casino Royale oli selkeä uudistus kulahtaneeseen agenttikonseptiin, mikä teki siitä yhden kiinnostavimmista Bondeista vuosiin.

Toiminnan ja väkivallan sävyttämä linja saa jatkoa Quantum of Solacessa. Ensimmäinen viisitoistaminuuttinen on heiluvan kameran, nopeiden leikkausten ja järjen tuolla puolen poukkoilevien takaa-ajojen ilotulitusta. Alussa tempo on niin turboahdettua, että pahoinvoinnilta on vaikea välttyä, tosin osassa takaa-ajoja on toimivastikin rytmitettyjä leikkauksia.

Vaikka tahti kiivaan alun jälkeen rauhoittuukin, Quantum of Solace muistuttaa enemmän viime vuosien toimintakonsepteja kuin lajityyppinsä eleganttia suunnannäyttäjää, jollaiseksi Casino Royalessa oli vielä potentiaalia. Bondin henkilökuvan syvällisempi hahmottelu saa väistyä yksioikoisen kostoteeman alle ja keskeiseksi nousee toiminnallisuus, johon mallia on haettu täysin tietoisesti Jason Bourne -elokuvista. Tämä on sikäli yllättävää, että käsikirjoituksessa on ollut mukana draamapuolella ansioitunut Paul Haggis ja ohjaaja Marc Forster tunnetaan paremmin tarinavetoisista kuin toiminnallisista elokuvista.

Käsikirjoituksessa on toki sen verran ryhtiä, että aluksi hajanaiselta ja suorastaan sekavalta vaikuttava tarina suoristuu johdonmukaiseksi loppua kohden. Maailmanpoliittisesti akuuteista asioista on tehty tarinan kiinnekohtia, jotka tosin päälleliimattuina ovat enemmän toiminnalle räätälöityä silmälumetta kuin vakavasti otettavaa sisältöä.

Näyttelijäsuoritukset jäävät alisteisiksi toiminnalle, jota nimittää kyyninen väkivalta ja raadollisuus jopa siinä määrin, että K13-ikärajaa on perusteltua ihmetellä. Tappaminen on suoraviivaista ja tehokasta. Ongelmallisinta on maailmankuvan väkivaltaisuus ja väkivallan luonne kaikenratkaisevana toimintamallina. Elokuva yrittää olla tämän suhteen itsekriittinen, mutta ei tee sitä vakuuttavasti.

Silmä silmästä. Se on pelin henki, ja myös heijaste laajemmin vallitsevasta arvomaailmasta käsitellä maailman asioita. Tämä näkökulma avaakin tuoreimpaan Bondiin mielenkiintoisia analysoinnin aiheita mitä tulee esimerkiksi globaaliin valtapolitiikkaan. Bond-elokuvat ovat sen verran laajalle leviäviä tuotteita, että niihin kirjoitettuja asenteita ja ajatusmaailmoja ei pidä ohittaa olankohautuksin.

Miten nykyisessä maailmantilanteessa tulee suhtautua siihen, että ympäristön puolesta toimivasta järjestöstä tehdään rikollisen toiminnan kulissi? Ja ratkaiseeko henkilökohtainen kosto ongelmamme ja vapauttaa meidät kahleistamme?

Harmi vain, ettei elokuva edes yritä selittää ilmaan heittämiään kysymyksiä. Kysehän on lopulta vain Bond-seikkailusta.