Stay kotikatsomo

Marc Forsterin (Monster’s Ball, Finding Neverland – tarinan lähteillä) viimeisin ohjaus tulee Suomessa suoraan vuokraamoihin. Paljon puhetta herättänyttä, syksyllä ensi-iltaan tulevaa Stranger Than Fiction (2006) -elokuvaa odottaessa Stay tarjoilee jotain psykologista ja jotain yliluonnollista höystettynä terveellä college-opiskelijan elämänahdistuksella.

Alkuasetelmassa kollegaansa tuuraava psykiatri Sam (Ewan McGregor) saa potilaakseen parikymppisen Henryn (Ryan Gosling), joka ilmoittaa tekevänsä itsemurhan kolmen päivän kuluttua. Sam päättää estää eksistentialistis-romanttisen teon, mutta tutkiessaan Henryn elämää hän alkaa itse nähdä harhoja ja kadottaa ajantajuaan. Mainittakoon, että elokuvan lopussa on aika odottamaton käänne, joka lopulta selittää kaiken, mutta tämän varoituksen voi huoletta unohtaa ja nautiskella unenomaisesta leffasta sellaisenaan.

Stay on oppiesimerkki siitä, miten elokuvan muoto palvelee sisältöä. Kyse ei ole asian sanomisesta vihjein, vaan suorasta näyttämisestä moderneja efektejä käyttäen. Mielen hajoamisesta ja ajantajun katoamisesta puhuttaessa symboliikkaan ei juuri tuhlata aikaa ja varsinainen ajan visualisoiminen otetaan haasteena. Tässä Stay onnistuu useimmiten, mutta tehoa vähennetään toistolla. Leikkausta käytetään luonteensa mukaisesti kadottamaan sekunteja tai jopa tunteja, eikä eri editointitapoja, kuvauskulmia, räiskyviä valoja tai toisiinsa sulautuvia huoneita ole säästelty. Aikaansaatu vaikutelma on melko todenmukainen, loppua kohden tehokeinoihin tulee hieman näyttämisen makua.

Sama näyttämisen halu vaivaa roolitusta. Vaikka näyttelijäkaarti on vakuuttava Bob Hoskinsia myöten, on esimerkiksi Ewan McGregor roolissaan luvattoman laimea ja useimmissa kohtauksissa pääosassa ovat tehosteet tohtorin sekoamisen jäädessä toissijaiseksi tapahtumaksi. Naomi Wattsin Lila muistuttaa aika paljon Mullholland Driven (2001) Bettyä. Ryan Gosling elämästä ahdistuneena taideopiskelijana on niin suuri klisee, että siihen on vaikea lisätä mitään uutta, eikä Gosling juurikaan yritä.

Dvd:n lisämateraalin asiasisällöstä on paha sanoa mitään, sillä silloin tulisi paljastaneeksi elokuvan jujun. Todettakoon silti, että kovin kummoisilla eväillä ei tähän julkaisuun ole lähdetty.

Stay vahvistaa kuitenkin käsitystä, että erityisesti Suomen dvd-markkinoille on pesiytynyt uusi elokuvien alalaji: leffat jotka eivät ole kelvollisia teatterilevitykseen Suomen kokoisessa maassa, mutta jotka ovat teoksina reippaasti normidraaman laatukriteereiden yläpuolella. Mieleen tulevat muiden muassa muutaman vuoden takaiset Donnie Darko (2001) ja Moonlight Mile (2002). Päätös olla tuomatta Stayta teattereihin on täysin ymmärrettävä, mutta on silti sääli, että sen kaltainen elokuva piilotetaan vuokraamoihin ja lopulta tavaratalojen ale-hyllyihin heikompien tuotosten kilpaillessa vähistä lipputuotoista.