World War Z kotikatsomo

Joku vielä tekaisee teini-ikään ehtineen vuosituhannen ensimmäisen aidosti klassikkoasemaan nousevan, vakavan zombi-elokuvan. Klassiset alkuperäismateriaalit ovat tosin kovaa vauhtia hupenemassa. Richard Mathesonin I Am Legendin (romaani 1954, elokuva 2007) tuorein filmatisointi kumartui viihdealttarille ja lankesi unohduksiin. Samaa voi sanoa Marc Forsterin ohjaamasta, Max Brooksin romaaniin pohjautuvasta World War Z:sta (romaani 2006, elokuva 2013).

Zombit kömpivät takaisin pinnalle 2000-luvun alussa. Danny Boylen 28 Days Later (2002) fileerasi vatsalaukun, jonka äärellä ovat sen jälkeen murkinoineet toinen toistaan keskinkertaisemmat lahtaajat. Tv-sarjat ja elokuvat ovat saaneet osakseen ne kaikkein lahjattomimmat aivokuolleet. Siinä missä Walking Dead -sarjakuva ja videopeli ovat erinomaisia, jättää 42-minuutin formaattinsa silpoma tv-sarja lihan karrelle.

World War Z oli jotakuinkin koko tuotantonsa ajan yhden sortin ongelmalapsi, ja se näkyy. Sinällään pätevän, mutta kovin standardimainen virusepidemian puhkeaminen antaa pian tilaa operaatio Maailman Pelastukselle. Gerry Lanen (Brad Pitt) yhdensortin reppumatka pallon ympäri on hukatun potentiaalin realisoituma.

Useita käsikirjoittajia nähneellä ja koko kolmannen näytöksen uudelleenkuvauksen kokeneella elokuvalla ei ole identiteettiä. Rynnäkkökiväärien louske on väistämättömyys, mutta rauhalliset keskustelut erilaisten ryhmien välillä antavat ymmärtää, että taustalla on joskus, ehkä alkuperäisen käsikirjoituksen aikaan, myllertänyt syvemmälle maailmanlopun henkiseen problematiikkaan sukeltava teos.

Kahden paikastaan taistelevan teoksen ristiriitaa kuvaa parhaiten toimintakohtausten rakenne. Yleiskuvat ovat laajoja, täynnä kaaosta ja tuhoa, jonka lähelle katsojaa ei päästetä. Sen sijaan kirves kädessä käytävä mättö tuntuu huolimattomasti tehdyltä. On kuin kronologisen alun jälkeen zombien olisi pitänyt jäädä taustalle. Nyt katastrofin luonnetta pohtivista kohtauksista rynnistetään pois sellaisella vauhdilla, että draamalle ei jää aikaa.

Jäänteitä haastavammasta katselukokemuksesta on kuitenkin nähtävissä. Israel selvisi maailmanlopusta rakentamansa muurin vuoksi. Pohjois-Korean ystävällismielinen hallinto repi vuorokaudessa jokaisen kansalaisensa hampaat irti. Ei purukalustoa, ei tartuntariskiä.

Sotilaspoliittiselta maailmankuvaltaan vankasti äärioikeistolainen elokuva on riudutettunakin versiona puolustuspuhe aggressiivisen ulkopolitiikan ja pahimman mahdollisen odottamisen puolesta. Ihmisyyden ja moraalin arvoa pohditaan puhtaan selviytymispelin kautta maailmassa, jossa poliittinen johtaja on tärkeä vain protokollan vuoksi. On sääli, että näin kärkäs ja varmasti vastareaktioita herättävä keskustelu jää irtoheittojen tasolle.

Tällaisten isolla tuotanto- ja markkinointibudjetilla varustettujen elokuvien soisi nimittäin useammin olevan asioista jotain mieltä, enkä nyt tarkoita varman päälle pelattua ja ketään häiritsemätöntä perusarvojen hyväilyä. Kriittisyys tapasi olla zombi-elokuvien sielu. Kantaaottavuutta ei voida jättää vain marginaalielokuvien sarkaksi. Jonkin The Dark Knight Risesin (2012) vasemmistokritiikki ei niinkään ole erityislaatuista sen luonteen, vaan paikan vuoksi. Isot elokuvat ovat aivan liian usein hiljaa.

Nyt World War Z jää alle keskitason toiminnallaan munattomaksi hutaisuksi, jonka kastroitua olemusta oikein korostaa sen liki täydellinen verettömyys. En yleensä ole suolihaukka, mutta brutaalin lähikontaktin epähumaaniuden esittäminen graafisesti olisi sekä tunnelman että temaattisen pohjavireen kannalta elintärkeää.

Lopullisesti Forsterin sekalainen ideakokoelma tyrmää itsensä juuri uudelleenkuvatussa finaalijaksossa. Elokuva, kirjaimellisesti ja kuvainnollisesti, tekee hätälaskun viimeiselle tapahtumapaikalleen. Tietystä luovuudestaan huolimatta lopetus lötsähtää sekä tarinallisesti että ennen muuta dramaturgisesti. En kaipaa jatkoa, vaikka sitä epätoivoisesti koitetaankin lopussa tyrkyttää.