Leijapoika valkokangas

Söpöt pienet ystävykset lennättelevät leijoja ja katselevat lännenelokuvia. Ystävyksistä toinen auttaa toista ja toinen uhraa itsensä. Isona toisesta pojasta on tullut menestyvä kirjailija, mutta toinen on unohtunut menneisyyteen. Yllättävä käänne pakottaa menestyneen pojan palaamaan rankkoihin lapsuusmaisemiin ja pian elokuvakatsomossa itketään.

Edellinen ei ole millään tavalla virheellinen kuvaus Leijapojasta, mutta elokuvat Finding Neverland – tarinan lähteillä ja Monster’s Ball ohjannut Marc Forster on mielettömällä tunteella työstänyt taideteoksen, joka on kaikkea muuta kuin lapsuusnostalgian tai siirappisen sielunveljeilyn avulla Oscareita jahtaava tusinatekele.

New Yorkin rankkojen kujien ja jenkkilän maatalous-osavaltioiden viattomien kesien kasvattamia poikia on nähty valkokankaalla ehtymättömästi. Poikien välistä ystävyyttä on kuvattu loistavasti muun muassa elokuvissa Katuvarpuset, New Yorkin kadut ja Stand by Me – viimeinen kesä. Leijapojassa eletään kuitenkin lapsuutta 1970-luvun Afganistanissa ja poikien isoksi kasvaminen kietoutuu yhteen maan historian ja politiikan kanssa.

Amir (Zekeria Ebrahimi) ja Hassan (Ahmad Khan Mahmidzada) ovat parhaat ystävykset, mutta myös palvelija–isäntä-suhteessa toisiinsa. Lapsukaisille nämä sosiaaliset erot eivät ole merkitseviä, he ovat ystäviä ystävyyden vuoksi ja valmiina puolustautumaan muuta väittäviä vastaan. Poikien välit kuitenkin viilenevät ajan kuluessa, kuten kasvutarinoissa usein käy. Yhdysvaltojen hyvinvointiin päätyvä Amir joutuu kuitenkin lopulta kohtaamaan sekä epämiellyttävät muistonsa että todellisuuden, jossa Afganistan Taliban-komennon alaisena räpistelee.

Elokuvan näyttelijäntyö on koskettavaa ja hyvin väkevää siitä huolimatta tai sen takia, että moni näyttelijöistä on amatööri. Nuori Hassan on aito, uskottava ja liikuttava, ja Homayoun Ershadin Amirin isänä tekee elokuvan vahvimman roolityön pelottavalla intensiteetillään ja uskomattomalla läsnäolollaan. Aikuista Amiria tulkitseva Khalid Abdalla ei kykene United 93 -elokuvan tasoonsa ja kalpenee välillä kollegoidensa rinnalla, mutta elokuvan loppumetreillä sekä hahmo että näyttelijä tuntuvat saavan vahviketta selkärankaansa.

Leijapojassa on kahdenlaisia ihmisiä. Ehdottoman lojaaleja ja kompromisseihin kykenemättömiä sieluja sekä niitä, jotka keppiä peläten tottelevat isompansa käskyjä ja pakenevat tilaisuuden tullen kuin pahaiset rakit. Amirin isän ehdoton ylpeys sekä pikku-Hassanin marttyyrimainen uskollisuus ja tahto pysyä ystävän rinnalla on musertavaa katsottavaa. Länsimaalainen yhteiskunta on tämäntyylisen lojaaliuden polkenut maan rakoon jo monta kvartaalia sitten.

Leijapoika on mitä tunteellisin elokuva. Elokuviin mennessään kannattaa valita näytös, joka päättyy kun aurinko on jo painunut mailleen. Pimeässä kotimatkan voi rauhassa tihrustaa vetisin silmin vailla vastaantulevien uteliaita katseita, ja heti kotioven taakse päästyään pääsee pillahtamaan itkuun epäoikeudenmukaisuuden, katkeruuden, katumuksen ja silti kaiken alta pilkottavan rakkauden vuoksi.