Ylikävely kotikatsomo

Pidän arvokkaana, että suomalaista tv-tuotantoa julkaistaan dvd:llä. Kaikki eivät ole televisionkatselulle elämäänsä pyhittäneitä sohvaperunoita, ja toisaalta moni kiinnostava televisiolle tehty teos hukkuu kanavaviidakon loppumattomaan humpuukivirtaan.

Johanna Hartikaisen käsikirjoittama ja Johanna Vuoksenmaan ohjaama Ylikävely on näitä helmiä. Itse asiassa teos pääsee oikeuksiinsa vasta, kun sen katselu on irrotettu television ohjelmavirrasta ja sitä katsotaan kuten elokuvaa. Keskittyneesti. Sillä Ylikävely on elokuva, vaikka se alkujaan onkin tehty kaksiosaiseksi minisarjaksi. Tähän liittyen dvd-julkaisijaa on syytä soimata. Ylikävelyn joutuu dvd:ltäkin katsomaan kahdessa osassa sen sijaan, että osat olisi pystynyt katsomaan saumattomasti yhdessä, täysimittaisena elokuva, kuten olisi pitänyt.

Ylikävely on kunnianhimoinen teos, jossa kerronnan perinteinen lineaarinen aikajana on rikottu. Ohjaaja Vuoksenmaa ei syyttä ole todennut Ylikävelyn olleen poikkeuksellinen haaste ja tekijälleen opettava kokemus. Paljon tarinan toimivuudesta lepää myös käsikirjoittaja Hartikaisen harteilla. Henkilöhahmot ovat aitoja ja uskottavia, ja vaikka heitä on paljon, kaikilla on tarkoituksensa ja perustelunsa. Katsojalle samaistumispintoja on eri hahmojen muodossa runsaasti.

Kaikkiaan Ylikävely pysyy kokonaisuutena hyvin kasassa. Kerronnan eri aikatasoille hajautettu rakenne on onnistunut ja toimii hyvin katsomisjännitteen luojana. Lineaarisen aikajanan rikkominen on aina heikoille jäille astumista. Maailmanluokan elokuvankin saralla on nähty epäonnistuneita yrityksiä, joten Vuoksenmaalle kaikki kunnia onnistumisesta.

Pirjo Lonka esittää vakuuttavasti Eijaa, Haimilan yrittäjäperheen äitiä, joka kokee yksin kantavansa vastuun perheen pyörittämisestä isä-Juhan (Jarkko Pajunen) viettäessä aikaansa muualla. Yksi huonolla harkinnalla kirjoitettu kirje sysää liikkeelle tapahtumia, joiden parissa Eija joutuu käymään uuvuttavan kamppailun, ennen kaikkea itsensä kanssa. Tarina luotaa syvälle parisuhteiden ja perhe-elämän arkeen. Jännitettä nostetaan myös trillerinomaisilla koukuilla, mikä tekee teoksesta intensiivisen ja hyvin etenevän.

Hartikainen ja Vuoksenmaa ovat aiemmin käsitelleet parisuhteen ja perheen kysymyksiä lähinnä komediallisemmin keinoin, kuten menestyssarjassa Tahdon asialla (2005) ja televisiosarjaksi tehdyssä mutta myös elokuvalevityksen saaneessa Onni von Sopasessa (2006). Samaa oivaltavaa terävyyttä on Ylikävelyssä, mutta draamallisesti vieläkin jalostetummassa muodossa.

Vuoksenmaan teosten merkittävimpiä vahvuuksia on hallittu näyttelijäohjaus, mikä on kantanut hänen kahta valkokangaselokuvaansakin vaikka niiden käsikirjoitukset eivät Ylikävelyn tasolle ole yltäneetkään. Vuoksenmaan ohjauksessa näyttelijät ovat luontevia ja rooleissaan uskottavia, jolloin tarinamaailma on myös sisäisesti vakuuttava. Tämä on erittäin tärkeää samaistumispintojen luomiselle ja katsojan emootioiden herättämiselle. Tämän suhteen suomalaistuotannoissa ollaan monesti lähinnä myötähäpeää synnyttävässä suossa.

Hämmentävintä onkin tiedostaa, että Suomessa tehdään televisiotuotantona Ylikävelyn kaltaisia laadukkaita teoksia ja valkokankaille taas tuupataan hädin tuskin keskinkertaisina pidettäviä tekeleitä, joista läheskään kaikki eivät edes ansaitsi sijaa teatterilevityksessä.