Elokuva vanhenemisen kipukohtien hyväksymisestä

Useita nuorempia ihmisiä kuvaavia draamakomedioita Nousukaudesta (2003) ja Onni von Sopasesta (2006) alkaen ohjannut Johanna Vuoksenmaa päätti vihdoin tarttua häntä kiehtovaan tarinaan vanhemmista ihmisistä elokuvassaan 70 on vain numero (2021). Omaa suhdettaan ikäihmisiin puiva ohjaaja avaa, mikä häntä veti puoleensa aiheessa, joka sai alkunsa jo elokuvassa 21 tapaa pilata avioliitto (2013).

Minulla on heikko kohta ikäihmisille ja olen haaveillut jo pitkään, että jossain vaiheessa tekisin heitä käsittelevän elokuvan. Se liittyy oikeastaan siihenkin, kun olen parikymppisenä ollut vanhainkodeissa duunissa ja sieltä on jäänyt mukaan henkilöitä ja mielikuvia.

Vanhemmat naiset päähenkilöinä ovat ansaitusti yleistyneet viime vuosien elokuvissa kuten esimerkiksi Vuosisadan häät (2021) ja Teräsleidit (2020). Tällaisten elokuvien menestyminen osoittaa yleisön kiinnostuksen iäkkäiden päähenkilöiden elämää ja tarinoita kohtaan. Myös Vuoksenmaa halusi ”koomisen kipupistetrilogiansa” viimeisessä elokuvassa kuvata sitä, mitä ihmisen elämässä tapahtuu nuoruusvuosien, perheen perustamisen ja keski-iän kriisin jälkeen.

Tuntui luonnolliselta, että oma ikääntyminen ja peräseinän näkyviin tuleminen ovat kuitenkin aika keskeisiä kipukohtia ihmisen elämässä. Tässä aiheessa pitkäaikainen suunnitelmani ja tämän trilogian kolmasosa ikään kuin paiskasivat kättä.

Esiintyvien taiteilijoiden supervoimat

Elokuvan kantava ajatus omaa ikääntymistään itseltään ja muilta kaikin tavoin piilottelemaan pyrkivästä iskelmätähti Seija Kuulasta (Hannele Lauri) syntyi Vuoksenmaan pitkän kehittelyn tuloksena, mutta lopulta melko orgaanisesti häntä kiinnostavasta yksittäisestä ajatuksesta.

Mielikuva siitä, mitä tapahtuu Peppi Pitkätossulle, kun lihasvoima lähtee vähenemään, luusto haurastuu ja punainen tukka muuttuu harmaaksi. Mitä tapahtuu ihmiselle, jonka koko identiteetti on rakentunut sellaisiin asioihin, joihin ikä todellakin vaikuttaa.

Raja myöhäisen keski-ikäisyyden ja vanhuuden välille muodostui käsikirjoituksen muokkaamisen myötä lopulta 70-vuotiaisiin, minkä elokuvan päähenkilö Seija yrittää kaikin tavoin saada muut hänen vanhuudestaan muistuttavat ymmärtämään. Vuoksenmaa korostaa, kuinka nykyään yhä vanhemmat ihmiset haluavat mieltää itsensä nuoremmiksi kuin todellisuudessa ovat. Tämä dilemmana on myös elokuvan 70 on vain numeron keskiössä.

Seijan ammatiksi valikoitui alkuperäisenä ideana olleen, fyysisen voimansa menettävän, huippu-urheilijan sijaan fiktiivinen mutta hyvin tutunoloinen suosittu iskelmätähti.

Pohtiessani nykypäivän ammattia, joka sisältäisi vähän tätä supervoima-aspektia, tajusin, että tavallaan tuollaisessa esiintyvässä taiteilijassa ikä ei vaikuta ammattitaitoon muuten kuin kenties parantavasti, mutta sitten siinä on myös puolia, joihin se vaikuttaa: esimerkiksi ääniala ja ulkonäkö, jotka ovat osa kokonaisuutta, muuttuvat.

Elokuva lähestyy esiintyvien taiteilijoiden suhdetta työhönsä, josta ei useinkaan eläkkeelle jäädä, ja menee samalla pinnallisen lööppijulkisuuden taakse ikääntyvän laulajan omien kokemusten käsittelyyn. Seijan rooliin Vuoksenmaa ei osannut edes ajatella muita kuin pitkän uran näyttelijänä tehnyttä Hannele Lauria, joka kannattelee elokuvaa ensimmäisessä pääroolissaan.

Näyttelijät edellä

Hannele Laurin kanssa työskentelyä ohjaaja kuvailee hauskasti eräänlaiseksi ”komentava äiti ja tytär -suhteeksi”. Vaikka Lauri vaati ajoittain käskemistä, hän ohjautui hyvänä kuuntelijana Vuoksenmaan pyyntöjen mukaisesti roolin vaatimuksiin. Uransa alusta lähtien komediarooleistaan tunnetun Laurin ilmaisuvoimaa ohjaaja kuvaa monipuoliseksi.

Hannelen rekisteri on todella laaja. Ja niin kun monesti, jos ihminen on todella lahjakas komedianäyttelijä, hän osaa sellaisen ilmaisuvolyymin säädön ja rytmittämisen, että on myös hyvä draamassa. Sen pohjalta tajusin, että saan hänestä kaiken sen, mitä tähän rooliin tarvitaan.

Kuin raivo härän (Raging Bull, 1980) Jake LaMottan tavoin peilin edessä esiintymistään harjoittelevan Seijan roolissa Lauri paljastaa sisimpänsä. Iskelmätähden uran kuvaamisesta kohti ihmissuhdedraamaa kehittyvässä elokuvassa muut, eri sukupolvia edustavat, keskeisten roolien näyttelijät Mikko Nousiainen, Marja Packalén ja Misa Palander muodostivat hyvän taustaparin Laurille.

Kolme muuta keskeistä hahmoa ovat omalla tavallaan taidoiltaan ja karismaltaan sillä tavalla Hannelen tasalla, että katsojalle ei tule sellaista tunnetta, että vaikka tuo yksi on noin mieletön, niin toinen siinä sitten kauheasti kalpenisi. Balanssi säilyy ja molemmat näyttelijät saavat toisiltaan.

Yhteen ottavien näyttelijöiden välistä kipinöintiä on ilo seurata dialogin ollessa purevaa ja tunteiden vaihdellessa laidasta laitaan. Vuoksenmaa on tehnyt jälleen näyttelijävetoisen elokuvan, joka on tunnetasolla aito ja koskettava.

Esiintymislavana Suomi

Elokuvan tarkkaan mietitystä lavastuksesta Vuoksenmaa avaa muutamia yksityiskohtia, jotka tukevat Seijan hahmosta välittyvää kuvaa yksityisyyttään suojelevana tähtenä. Artistin talon löytämisestä ja sen lavastamisen suunnittelusta ohjaaja kertoo innostuneesti nauraen.

Halusin, että se on – niin kuin näillä iskelmälaulajilla yleensä – iso talo jossain vähän syrjässä ollen hänen yksinäinen linnoituksensa. Sitten kun löysimme elokuvaan päätyneen talon, oli ihan mieletöntä, kun siellä sattui olemaan eri puolilla näitä elementtejä, joita siirtelemällä saimme, mitä halusimme. Löysimme kuvauspaikalta haarniskan, jonka nähdessäni sanoin, että tämä tulee tietysti Seijan makuuhuoneeseen, siellä on tällainen kuori.

Iskelmälaulajien elämäntyylin kuvaaminen tapahtuu elokuvassa monella tavalla sekä visuaalisesti, näyttelijäntyöllä että useiden tunnettujen suomalaisartistien cameo-roolien kautta. Ensimmäistä kertaa ohjaajan rakkaassa kotikaupungissa Tampereella sekä hieman myös Lapissa Sodankylässä tapahtuvan elokuvan kuvausprosessi oli Vuoksenmaan mukaan ajallisesti onnistunut jakautuen kuvauksiin talvella ja kesällä 2020.

Korona-ajan asettamista haasteista huolimatta kuvaukset olivat kokonaisuutena ohjaajalle todella miellyttävä työrupeama. Vuoksenmaan mukaan kaikkien elokuvantekoon osallistuneiden ihmisten kanssa oli ihana tehdä töitä ja erityisesti paikallisten avustajien sekä eläkeläisten tarjoama apu oli korvaamatonta.

Elämäniloa ja ihmeisiin uskomista

Monipuolista ohjaajanuraansa valottava Vuoksenmaan kertoo, miten hänen suhtautumisensa elokuvien tekemiseen ja erilaisten aiheiden käsittelyyn on säilynyt yllättävänkin samanlaisena ja temaattisesti koherenttina.

Kyllä minä olen koko ajan tehnyt sellaista, mitä haluan. Minulla on muutama ohjenuora. Yksi on se, että haluan tehdä elokuvia, jotka lisäävät ihmisten uskoa ihmisiin ja hyvyyteen ja jotka antavat toivoa.

Optimistisesti elämään suhtautuvan ohjaajan maailmankatsomus välittyy hänen innostuneen puheensa lisäksi elokuvien kautta. 70 on vain numeron ollessa valmis Vuoksenmaa odottaa innolla seuraavan projektin toteuttamista, jossa hän voi useita elokuvia kattavan temaattisen jatkumon luomisen sijaan ideoida vapaammin.

Vaikka näiden viimeisimpien elokuvieni kytkös on hyvin löyhä ja se syntyi aika orgaanisesti, niin seuraavan leffahankkeen kanssa, joka on lähtenyt päässä pyörimään, on ollut sillä tavalla hauskaa, että on saanut syttyä ihan mistä vaan.

Tuotantoyhtiönsä Dionysos Filmsin parissa toimivan Vuoksenmaan seuraavan, uusi uria avaavan elokuvan Ihmeenkaltaisia asioita kehittämiseen ollaan parhaillaan hakemassa käsikirjoitusapurahaa.

Lue myös