The Ward kotikatsomo

Kauhu lienee komedian ohella niitä elokuvan lajityyppejä, joiden puitteissa tehdään eniten roskaa. Ja roskaa viime vuosina on riittänyt. Vakavasti otettavaa ja aikuiseen makuun istuvaa kauhua näkee enää ani harvoin.

Ilman meksikolais-espanjalaista panostusta kauhu olisi tällä vuosituhannella taantunut kokonaan katsomiskelvottomaksi verikekkeriksi. Saw’n (2004) vanavedessä kauhusta on vähän joka rintamalla tullut brutaalia veren ja irtojäsenten sekamelskaa, jossa shokeeraavuus on ajanut pelon ja jännitteen sekä ennen kaikkea tarinan edelle. Tämä on tehnyt kauhuelokuvista yksinkertaisesti tylsää katsottavaa. Perinteisesti kauhu on ollut idearikas lajityyppi mutta veri on hyydyttänyt tekijöiden mielikuvituksen ja lopullisen kuihtumisen ovat vahvistaneet vuosikymmenten takaisten kulttikauhuelokuvien ideattomat uusintafilmatisoinnit.

John Carpenter lukeutuu modernin kauhun mestareihin, jota nykytekijät ovat surutta apinoineet, osa kunnioituksesta, osa tyylitajun puutteesta. Ilman suurempaa liioittelua voinee sanoa, että ilman Carpenterin Halloweenia (1978) tuskin olisi teinikauhuakaan, ainakaan siinä muodossa ja mittakaavassa, mihin viime vuosikymmeninä on totuttu.

Carpenter ohjasi parhaat elokuvansa 1970- ja 80-luvulla. Sen jälkeen ohjaustyöt taantuivat keskinkertaisen mitäänsanomattomiksi ja Ghost of Marsin (2001) jälkeen hän ei elokuvia ole ohjannut. Lähes kymmenen vuoden hiljaisuuden jälkeen Carpenter on palannut ohjaajan pallille. Päältä katsoen The Ward vaikuttaa tavanomaiselta teinikauhuhutulta. Mielisairaalaan suljettu tyttöjoukko ja nurkissa luuraavaa aave eivät kuulosta erityisen omintakeiselta tarinalta.

Tutuista peruspalikoista on kuitenkin onnistuttu rakentamaan keskimääräistä toimivampi kokonaisuus, joka erottuu edukseen esimerkiksi Zack Snyderin Sucker Punchin kaltaisesta (2011) humpuukista. Kummassakin elokuvassa lopputulema on saman tyyppinen, mutta Wardissa se on uskottava ja oikeasti myös yllättävä.

Toinen ratkaiseva tekijä Carpenterin eduksi on tyylitaju. Carpenterilla on visuaalista silmää ja kärsivällisyyttä luoda jännitteitä hienovaraisinkin keinoin. Kuvaus ja leikkaus eivät ole levotonta kohkaamista vaan maltillista tilan ja tunnelman rakentelua, johon Carpenterille ominainen musiikki antaa vielä oman säväyksensä. Levottoman nykykuvan kyllästämälle katsojalle Wardin visuaalinen ilme voi olla liiankin perinteistä, mutta hallittu kuva on aina kokeneen ammattilaisen taidonnäytettä, joka tuo keskinkertaiseenkin tarinaan lisäarvoa. Clint Eastwood on tämän elokuvissaan useasti osoittanut, ja sama pätee nyt myös Carpenterin Wardiin.

Visuaalisuuden lisäksi Carpenter on hallinnut myös nuoret näyttelijänsä. Viime vuosien teinikauhuelokuvien näyttelijätyö on ollut kauttaaltaan kesäteatteriakin kelvottomampaa katseltavaa. Carpenterin ohjauksessa nuoret näyttelijät kykenevät luomaan lajityypissään poikkeuksellisen uskottavat ja varmat roolisuoritukset.

Nykykauhun katsominen on lähes poikkeuksetta tuntunut hukkaan heitetyltä ajalta. The Wardin jälkeen vastaavaa pettymyksen tunnetta ei koe. Kauhun surkeassa nykytilassa tämä nostaa elokuvan arvoa, vaikka Carpenterin parhaista teoksista ollaankin kaukana. Vanha mestari osoittaa kuitenkin edelleen hallitsevansa kauhuelokuvan teon ja näyttää nuorille kopioijilleen miten tehdään varmaa ja tyylikästä elokuvaa keskinkertaisistakin lähtökohdista.