Tervetuloa Sarajevoon kotikatsomo

Tervetuloa Sarajevoon sijoittuu Balkanin kestokonfliktin kiivaimpaan vaiheeseen, vuosiin 1992-93. Se pohjautuu toimittaja Michael Nicholsonin tositapahtumiin perustuvaan kirjaan Natasha’s Story. Toisin kuin sotaspektaakkelit yleensä, Tervetuloa Sarajevoon tarkastelee aihettaan uhrien näkökulmasta, vieläpä niin etäisen viileästi, että katsojalle ei tosiaankaan tarjota helppoja ratkaisuja. Mutta tekeekö vaihtoehtoinen näkökulma teoksesta vielä hyvää elokuvaa?

© 1998 Miramax Films

Sarajevo vuonna 1992, vuosi piirityksen jälkeen. Parkkiintuneet sotakirjeenvaihtajat puivat päivän tapahtumia Holiday Inn -hotellissa keskellä piiritettyä kaupunkia. Michael Henderson (Stephen Dillane) on kokenut brittitoimittaja, joka liikkuu päivisin filmiryhmänsä kanssa panssaroidulla autolla etsimässä parasta jutun aihetta. Kaupunki on raunioina, sala-ampujat ja kranaattihyökkäykset ovat jokaisen ulos uskaltautuvan uhkana. Jutun metsästys tuo Michaelin taistelulinjojen lähellä olevaan lastenkotiin. Hän päättää auttaa orpolapsia, etenkin pientä Emira-nimistä tyttöä, jonka Michael lupaa viedä turvaan Englantiin.

Barbarian portit

Entisen Jugoslavian alueella riehunut sota on edelleen piikkinä yhdentyvän Euroopan lihassa - muistutuksena siitä, että portti barbariaan on huomattavasti ohuempi kuin mitä rationaalisuutta palvova länsimainen sielumme haluaisi tunnustaa. Bosniasta välitetyt kuvat ovat aivan toisenlaisia kuin Persianlahden konfliktin mediasodassa esitetty ideaalikuva tietokoneohjatusta sodasta. Bosnian sodan kuvaus mediassa onkin ollut huomattavasti lähempänä Vietnamia kuin Persianlahtea. Mielikuva holtittomana heiluvasta käsivarakuvauksesta yhdistää Vietnamin ja Bosnian tv-reportaasien estetiikan.

Sekasorron ja levottomuuden keskeltä ei helposti löydy puhdaspiirteistä vastakkainasettelua. Hyvän ja pahan ääriviivat ovat sekoittuneet ja rintamalinjat hämärtyneet jo kauan sitten - suureen kertomukseen tarvittavat sadun elementit puuttuvat. Edes idealististen nuorten miesten kärsimystietä ei voi kuvata lainkaan sillä pateettisuudella, jolla suurten mittakaavojen sotaelokuvat yleensä draamaansa rakentavat. Sotaelokuvien patenttiratkaisut eivät vakuuta kriisin umpisolmun epätoivoisia ratkaisuyrityksiä jo vuosikausia seuranneita katsojia. Miten Judella (1997) vakuuttanut brittiohjaaja Michael Winterbottom selviytyy sotaelokuvien perinteen ristitulessa liikkuvalla aiheellaan?

Sirpaleinen kerronta

Paperinohuet viholliskuvat eivät sovi Bosnian sotaan. Miten kärjistyksiä rakastava fiktio lipuu Bosnian toivottomiin maisemiin? Winterbottom hylkää rohkeasti Hollywood-narratiivin. Toisin sanoen elokuvan ensimmäinen kolme varttia koostuu toimittajien epämääräisestä juoksentelusta paikasta toiseen. Tunnetuin näyttelijäkin, Woody Harrelson, on heitetty sivurooliin. Päähenkilöt jäävät etäisiksi, ja elokuva tihkuu hermostuneisuutta, joka tekee "normaalia" kerrontaa odottavan katsojan levottomaksi. Kerronnan sirpaloiminen loppuu kuitenkin siihen, kun päähuomio keskittyy lehtimiehen kamppailuun bosnialaislapsen pelastamiseksi.

Lähtökohdiltaan Tervetuloa Sarajevoon muistuttaa niitä monia maailman kriisipesäkkeitä käsitelleitä elokuvia, joissa kulttuurien yhteentörmäystä tarkastellaan länsimaisen lehtimiehen silmin. Roland Joffen Kunnian kentät (1984) ja Oliver Stonen Salvador (1986) tutkailivat asiaa huomattavasti mahtipontisemmalla tavalla. Winterbottomin elokuvasta puuttuu tällainen osoitteleva kantaaottavuus. Poikkeavaa siinä onkin juuri mustavalkoisen moralisoinnin välttäminen.

Tervetuloa Sarajevoon vaatii katsojalta keskittymistä ja paneutumista aiheeseen, sen verran kollaasimainen on sen välittämä kuva Bosnian sodasta. Viihteelliset arvot ovat taustalla ja sodan todellisuus pinnassa. Valitettavasti on sanottava, että Winterbottomin yritys kääntää sotaelokuvan kurssia jää puolitiehen. Onko elokuvan viipyilevä tunnelma tarkoituksellista vai ei - joka tapauksessa tuloksena on varsin pitkästyttävä katsomiskokemus. Voidaan tietysti kysyä, pitääkö sotaelokuvan olla erityisen viihdyttävää katsottavaa? Ainakin Tervetuloa Sarajevoon pystyy valaisemaan sodan uhrien asemaa, mikä on harvinaista sankari- ja antisankaritarustoa rakentavassa lajityypissä.

Ohjaajan pyrkimys tehdä elokuvasta erilainen sotakuvaus ei ole helppo pala sen levittäjille. Niinpä videokasetin takakannessa yritetään epätoivoisesti jäsentää ja polarisoida juonta kahden tähtireportterin kilpailuksi. Onneksi Winterbottomin elokuva ei kuitenkaan sorru näin helppoihin ratkaisuihin.