Riemun divisioonat

Brittielokuvan nousu viimeisen kymmenen vuoden aikana on jäänyt, niin kuin usein aikaisemminkin, sarjaksi yhden hitin ihmeitä. Neljät häät ja yhdet hautajaiset (Four Weddings and One Funeral, 1994) ja Järki ja tunteet (Sense and Sensibility, 1995), Rakastunut Shakespeare (Shakespeare in Love, 1998) ja Billy Elliott (2000) toivat mainetta ja rahaa, mutta eivät kestäviä syklejä saati taiteellista innovaatiota, jota kyllä löytyi Trainspottingista (1996), 1990-luvun tärkeimmästä brittielokuvasta. Valtavirran reunamilla Ken Loach ja Mike Leigh ovat jatkaneet uskollisina vanhoille tyyleilleen ilman suurempia kassamenestyksiä. Muutamia varteenotettavan tuntuisia elokuvan tekijöitä on kuitenkin ilmaantunut, ja heistä ohjaaja Michael Winterbottom näyttää nousevan yhä merkittävämmäksi.

Kovan tuntuisessa "elokuva per vuosi" -tahdissa Winterbottom on ehtinyt kokeilla monenlaista genreä ja tarinaa: trilleri/roadmovie (Butterfly Kiss, 1995), ajankohtaiskommentaari (Welcome to Sarajevo, 1997), sairaskertomus (Go Now, 1995), ihmissuhdekomedia (With or Without You, 1999), Lontoo-ensemble (Wonderland, 1999) ja klassinen kirjallisuussovitus (Jude, 1996, ja The Claim, 2000, molemmat Thomas Hardyn romaaneista). Genre-eroista huolimatta ihmisiä koetellaan ankarissa, mutta arkirealistisissa olosuhteissa, he kolhiintuvat, joskus pahastikin, mutta jättävät jälkeensä myös stoalaisen selviytymisen ilmapiirin onnettomilta tai epävarmoilta tuntuvissa loppuratkaisuissa.

© 2002 United Artists FilmsSamoja teemoja löytyy ensi-iltaan tulevasta 24 Hour Party Peoplesta (2002), vaikka kyseessä on kevyempi, koomikkojen ja huumorin ryydittämä tarina. Elokuva kattaa ajanjakson 1976-1992, jona Manchester ja erityisesti Factory Records ja Hacienda-klubi toimivat brittiläisen kevyenmusiikin laboratorioina ja trendisettereinä. Punkin anarkinen energia vaihtuu 1970-luvun myötä jäisempään, goottilaisempaan, taidekoulumaiseen Joy Divisioniin, Durutti Columniin ja Cabaret Voltaireen, jotka kaikki levyttävät paikallisen uutistoimittajan Tony Wilsonin (Steve Coogan) perustaman levymerkin suojissa. Maineen kasvaessa elämäntyyli muuttuu yhä eksessiivisemmäksi. Huumeet, itsemurhat, luksusklubit, kiertue-elämä tulevat kuvaan mukaan armottomine seurauksineen. Samaan aikaan kun maailma ottaa omakseen ensin New Orderin ja Happy Mondaysin, sitten dance- ja rave-kulttuurin, rahaongelmat ja väkivalta kasvavat altruistisen feelgood-levy-yhtiön taustalla, kunnes loppua ei voida enää välttää.

Puolidokumentaarinen lähestymistapa toimii hyvin antaen toisaalta painoarvoa elokuvan rakentamalle populaarihistorialle ja epookkikuvaukselle ja toisaalta antaen mahdollisuuksia pääosaa esittävän Steve Cooganin koomikon ja kertojan lahjoille. Wilsonin kameralle reportterin sujuvuudella antamat lausunnot elokuvan rakenteesta, symboliikasta ja siinä esiityvistä oikeista henkilöistä yhdistyvät hänen omahyväiseen, mutta silti melko sykähdyttävään tapaansa pudotella kuuluisia nimiä, sitaatteja ja postmodernin kulttuuriteorian sirpaleita. Yhdessä nämä piirteet kiinnittävät huomiota sekä elokuvan rakentuneisuuteen ja puolifiktiivisyyteen että aikakauteen, jona situationismi ja semiotiikka olivat jotain uutta ja ihmeellistä, jos edes lainkaan tunnettua. Dokumentaariset hyppyleikkaukset ja pysäytyskuvat vastaavat samaa prosessia montaasin tasolla.

© 2002 United Artists FilmsYlemmällä kerronnan tasolla teoretisointi ja itsetietoisuus kuitenkin kutistavat Wilsonin elvistelyn huvittavaksi itsekeskeisyydeksi ja viime kädessä hyödyttömäksi saivarteluksi sekä saavat hänet näyttämään ehkä enemmän onnekkaalta kuin hyvävainuiselta kykyjenetsijältä. Tätä tunnetta voimistaa Cooganin olemus, joka ei, muodikkaista vaatteista ja hiuksista huolimatta, kykene pakenemaan Alan Partridge -hahmon jatkuvaa itsepetosta ja sen taakse kätkeytyvää toivottomuutta. Wilson loi jotain ainutlaatuista idealismillaan, joka salli taiteilijoille täyden vapauden, mutta päästi osin huomaamattaan, osin hyväuskoisuuttaan vapauden karkaamaan ylettömyydeksi ja viidakon laiksi, joka johti huumediileriväkivaltaan, lahjakkaiden idioottikakaroiden tuhlailuun ja lopulta Haciendan ja Factoryn konkursiin.

Elokuvan loppupuolella Wilsonin vakuutteluilta tuntuu pohja pettävän ja hän näyttäytyy hetken ajan melko säälittävässä epäonnistumisen valossa. Kenties juuri aiemman idealismin lujiittamat ystävyydet ja lojaliteetit tulevat kuitenkin tukemaan häntä ja antamaan anteeksi, mihin kriittisenkin katsojan on helppo yhtyä. Tarinan arvot ja näyttelijäohjaus ovat hienosti tasapainossa. Yleisesti ottaen rocktähtielämä näytetään uskottavassa valossa nuhjuisena kiertue-elämänä, rasvaisina ja kömpelöinä orgioiden poikasina, puolivillaisina aforismeina, sanailuna ja kovanaamaisuutena, joka kovasti tavoittelee legendaarisia mittoja niihin koskaan täysin yltämättä.

Dokumenttimaisten piirteiden - jatkuva silmäntason kuvaus, käsivarakuvaus, pyyhkäisypanoroinnit - lisäksi tekijätiimi on nähnyt vaivaa elokuvan visuaalisen ilmeen luomiseen. Rakeiset alkuperäistaltioinnit, punkmuotiin kuuluneet likaiset, öljyiset ja sykkivän kontrastiset värit löytyvät paitsi alkuteksteistä, myös bändiesittelyistä ja huippukauden nopean elämän freneettisesti tuikkivasta montaasijaksosta. Uutisfilmimateriaalia löytyy pääsiassa elokuvan alkupuolelta; kuvilla selitetään lohdutonta sosiaalista ympäristöä, josta punk 1970-luvulla nousi. Ikävä kyllä, uusien ja muuten kiitettävien rock-dokumenttien (esim. Filth and the Fury, 2000, ja Clash: Westway to the World, 2000) tavoin tämä konteksti jää myöhemmin artistitarinan varjoon. Tähdet tuntuvat irtoavan historiasta läpimurtonsa saavutettuaan.

Winterbottom palaa Haciendaa ympäröivään ja ruokkivaan ankeaan manchesterilaistodellisuuteen vain hetkeksi kuvatessaan huumejengin ja gangsterisotien lisääntymistä alueella 1980-90-luvuilla. Lyhyt uutismainen montaasijakso on taloudellinen ja taidokkaasti tarinaan asemoitu, mutta parhaan mahdollisen tuloksen aikaansaamiseksi puolidokumentaarissa olisi ympäristöstä saanut sanoa hieman enemmän. Kenties ajatus kahdenkymmenen vuoden mittaisen kulttuuri- ,musiikki- ja henkilöhistorian mahduttamisesta pitkän elokuvan mittoihin ei edes alunperin ollut täysin realistinen. Näistä puutteista huolimatta 24 Hour Party People sijoittuu pop-dokumenttien terävimpään kärkeen kaikilla mittareilla mitattuna.

* * * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo:3 /9 henkilöä