Tie Guantanamoon valkokangas

Maailmanpoliittisesti kuumana syksynä 2001 neljä pakistanilaissyntyistä brittinuorukaista lähti matkalle vanhaan kotimaahansa. Lähettäjänä toimi äiti, joka halusi naittaa poikansa pakistanilaiselle tytölle. Perillä pojat saivat ikimuistoisen idean lähteä Afganistaniin, jonne Yhdysvallat suunnitteli kostoiskua Al-Qaidaa ja talibaneja vastaan. Politiikasta piittaamattomat pojat eivät ottaneet uhkaa vakavasti ja sekavien vaiheiden jälkeen hyökkääjien kätyrit pidättivät heidät hyökkäystä pakenevien, aseistettujen talibantaistelijoiden seurasta.

Näin kuuluu kertomuksen alku Ruhel Ahmedin, Asif Iqbalin ja Shafiq Rasulin omista suista kuultuna. Heidän kumppaninsa Monir eksyi aikaisemmassa vaiheessa eri autoon ja tuhoutui luultavasti pommituksissa. Miekkosten kertomuksen ovat Tie Guantanamoon -elokuvaksi kuvittaneet Michael Winterbottom ja Mat Whitecross uuden poliittisen, puolidokumentaarisen elokuvan aallonharjalla.

Michael Winterbottom on eurooppalaisen elokuvan kärkinimiä, joka Suomessa tunnetaan lähinnä Factory-levy-yhtiön tarinan kertovasta elokuvastaan 24 Hour Party People (2002). Videolevitykseen pääsi tieteiselokuva Code 46 (2003). Monipuolinen ja tuottelias Winterbottom on tunnettu dokumentaarisiksi mielletyistä keinoista, kuten käsivaraisesta kamerasta ja hyppivästä leikkauksesta. Englantilaisklassikoita Laurence Sterneä ja Thomas Hardya filmannut ohjaaja on selvästi kiinnostunut myös itämaisista aiheista.

Tie Guantanamoon on monella tapaa Winterbottomin elokuvan In This World (2002) sisarteos. Jälkimmäinen on periaatteessa fiktiivinen olokuva, joka kuvaa kahden afganistanilaiskaveruksen matkan pakolaisleiriltä Pakistanista Lontooseen. Se on kuitenkin kuvattu autenttisilla paikoilla ja sen amatöörinäyttelijät esiintyvät omilla nimillään. Lähtökohtana on heidän aito elämäntilanteensa, ja tarinan kuvausten jälkeen toinen näyttelijöistä teki pakomatkan oikeastikin. Lopussaan elokuva muuttuu kokonaan dokumentaariseksi kuvatessaan hänen elämäänsä Lontoossa.

Saman matkan toiseen suuntaan kulkevat Tie Guntanamoon -elokuvan kaverukset. Filmi pyrkii kuvittamaan heidän kertomuksensa mahdollisimman tarkkaan. Kuvituksessa käytetään heitä esittäviä amatöörinäyttelijöitä ja pojat itse toimivat puhuvina päinä. Kertomuksen uskottavuuteen elokuvan kanta on asianajajan, jonka lähtökohta on asiakkaan väitteiden paikkansapitävyys. Elokuvan lopussa vapauteen päässet pojat esiintyvät itsenään, kun he tekevät matkansa uudestaan sen alkuperäisen suunnitelman mukaan.

Elokuvan keskeisin aines on kuvaus kolmikon vaiheista Yhdysvaltain vankeina Kuubassa Guantanamon tukikohdassa, jossa vangeille ei anneta sotavangin asemaa eikä heille esitetä virallista syytettä, vaan heitä pidetään eristettyinä määräämättömän ajan Yhdysvaltojen itse keksimän "laittoman taistelijan" nimikkeen verukkeella. Käytössä ovat täysfasistiset menetelmät, joiden pohjalta kuultaa käyttäjiensä pohjaton pelko. Elokuvan alun ja lopun nopeatempoinen, sankariensa toimintatapaa kuvaava leikkaus muuttuu piinaavaksi tarkkailuksi.

Koska kaikki "kamelinajajat" näyttävät pidättäjistä ilmeisen samalta, heidän väitetään olleen Osama bin Ladenin opissa Afganistanissa suttuisen kuvan perusteella jo 2000, jolloin pikkurötöksiin syyllistyneet pojat olivat Britannian poliisin tarkan vahdin alla. Silti vasta kahden ja puolen vuoden päästä sankarit pääsevät pois ilman syytteitä ja nauttivat elokuvaa tehtäessä selvästi kuuluisuudestaan.

Elokuva auttaa huolellisella kuvittamisellaan varmasti katsojaa ymmärtämään, miten ylimielinen suurvalta apureineen toimii mahtipontisten julistustensa takana. Elokuvan tyyli on armottoman havainnoiva ja se pyrkii enemmän älylliseen kuin tunteenomaiseen samaistumiseen. Tuloksena pitäisi katsojassa ilmetä raivon tunteita. Pitäytyessään tiukasti kolmikon kertomuksen kuvituksessa se jättää kuitenkin laajemmat miksi-kysymykset katsojan mahdollisen myöhemmän ajattelutyön varaan.