Sohon kuningas
Michael Winterbottom on valjastanut Steve Cooganin kyvyt jälleen kerran onnistuneesti käyttöönsä uusimmassa elokuvassaan The Look of Love. Aiempia yhteistöitä ovat olleet muun muassa 24 Hour Party People (2002) ja Tristram Shandy – Herrasmiehen paljastukset (2005).
Coogan on näyttelijä, joka on yhtä luonteva niin komediallisissa rooleissa kuin draamoissakin, ja tällaisille näyttelijöille löytyy aina käyttöä. Tyypillistä herrojen aiemmille projekteille on ollut itsetietoinen ja hieman ärsyttäväkin katsojien suora puhuttelu ja elokuvallisen illuusion rikkominen. Nyt moinen kikkailu on onneksi unohdettu.
Parhaimmillaan Coogan on näytellessään itseironian pilke silmäkulmassaan elämää suurempia egoisteja kuten, Alan Partridgea, tai keskittyessään oikeisiin draamarooleihin, kuten Philomenassa. Siksipä Coogan onkin mies paikallaan näyttelemään Paul Raymondia, edesmennyttä Britannian kuuluisinta pornokeisaria ja yhdessä vaiheessa myös rikkainta miestä, joka kirjaimellisesti omisti Lontoon Sohon. Elokuvan nimeksi pitikin alunperin tulla Sohon kuningas, mutta Paul Raymondin poika oli jo ehtinyt varata nimen omaa elokuvaprojektiaan varten.
Tosipohjaisen elokuvan käsikirjoituksesta vastaavat Matt Greenhalgh ja Paul Willetts, joka ekonomisesti myös tekee elokuvassa pienen roolin. Greenhalgh on ollut aiemminkin työstämässä adaptaatiota kuuluisuuksista kertovista kirjoista valkokankaalle. Nuorena nukkuneesta Joy Divisionin laulajasta Ian Curtisista kertonut Control (2007) ja nuoren John Lennonin tarinaa valottanut Nowhere Boy (2009) olivat onnistuneita niin käsikirjoituksen kuin elokuvallisen ylöspanonkin suhteen. Nyt kyseessä oleva käsikirjoitus on syntynyt kirjan Members Only: The Life and Times of Paul Raymond pohjalta.
Paul Raymond loi jättiomaisuutensa yökerhobisneksessä pyörittämällä aluksi melko korkeatasoisia varietee ja strip tease -klubeja Lontoossa. Raymondin uran alkuvaiheessa 1950-luvulla meno oli vielä todella tiukkaan säänneltyä, mutta Raymond oli itse edesauttamassa moraalisten suitsien höllentämistä seksiin puritaanisesti ja ahdasmielisesti suhtautuvassa Englannissa.
Moraalisäännösten höllentyessä hieman Raymond meni aina askeleen pidemmälle sensuuriviranomaisten ja yleisen hyvän maun härnäämisessä, ja raja tuli vastaan viimeistään Men Only -pornolehden roisimman sisällön kohdalla. Viimeistään tässä vaiheessa The Look of Love -elokuvan tosipohjainen tarina alkaa tuntua tutulta, eikä ihme: se on kuin englantilainen versio Milos Formanin mestarillisesta elokuvasta Larry Flynt – Minulla on oikeus (1996), joka kuvasi amerikkalaisen Hustler-lehden legendaarisen perustajan, Larry Flyntin, taistelua sensuuriviranomaisia ja omia sisäisiä demonejaan vastaan.
Winterbottom ei elokuvassaan yritä väittää Paul Raymondin olleen mikään kansalaistottelemattomuuden tai sananvapauden esitaistelija, vaan pikemminkin menestynyt bisnesmies ja elosteleva hedonisti, joka porskuttaessaan nautintojen ja menestyksen keskellä tuli aiheuttaneeksi myös paljon kärsimystä sivullisille. Raymondin tyttärestä tuli isänsä oikea käsi, joka jakoi isänsä kanssa kaikki paheet, ja joka kuoli jo verrattain nuorena syöpään. Ensimmäistä poikaansa Raymond ei huomioinut testamentissaan mitenkään..
Winterbottom on onnistunut luomaan uskottavan kuvauksen yhden miehen Sodomasta ja Gomorrasta. Coogan istuu kuin valettu rooliinsa kokaiinin, rahan, seksin ja ylettömyyksien lätissä rypevänä Paul Raymondina. Elokuvan ajankuva on huolellisesti ja uskottavasti rakennettu, eikä elokuvassa sorruta heristelemään sormi pystyssä synnin kauhistukselle. Elokuva hyppelee eri aikatasoilla 1950-luvusta aina näihin päiviin saakka, mutta ei niin että se häiritsisi tarinankerronnan sujuvuutta tai olisi itsetarkoituksellista kikkailua.
Vaikka Raymond ei henkilönä olekaan suomalaisille tuttu tabloidien lööpeistä, on yhden miehen nousu, uho ja väistämätön vanheneminen ja hiipuminen kuitenkin niin hyvin kerrottu, että Winterbottomin ja Cooganin yhteistyön uusin hedelmä kohoaa reippaasti keskiverron tusinaviihteen yläpuolelle.
Seuraava:
Betoniyö
Esteettisesti taiturimainen mustavalkoelokuva on myös tarkkasilmäinen kuvaus syrjäytymisestä.
Edellinen: Théresè D.
Claude Millerin viimeinen ohjaustyö on kaunis kuin akvarellimaalaus, mutta kärsii epätasaisesta kerronnasta.