Giallo kotikatsomo

Italialaisen kauhun veteraani Dario Argento ohjaa edelleen. Se onkin harvoja positiivisia asioita, joita Giallosta voi sanoa. Sarjamurhaajista on tehty monta elokuvaa − liiankin monta. Giallo on siinä lajissa vain yksi tusinatuotteista.

Elokuvan käsikirjoittajat Jim Agnew ja Sean Keller ovat Argento-faneja, jotka ovat kirjoittaneet tarinan mestariaan silmälläpitäen. Yhteydet Argenton tunnetuimpiin elokuviin ovat ilmeisiä. Jo elokuvan nimi kun viittaa paitsi murhaajan olemukseen (”keltainen”) myös Argenton tunnetuksi tekemään kauhun alalajiin. Torinossa kuvattu Giallo kertoo naisia kaappaavasta kiduttaja-murhaajasta ja häntä metsästävästä komisariosta (Adrien Brody). Murhaaja kidnappaa mallin (Elsa Pataky), jonka sisko (Emmanuelle Seigner) lyöttäytyy komisarion avuksi etsinnässä.

Murhaajan ja poliisin/etsivän samankaltaisuus on lajityypin elokuvien kiinnostavimpia piirteitä. Myös Giallossa hyödynnetään tätä asetelmaa paikoin kohtuullisesti. Kuva murhaajasta muuttuu myös hieman monisyisemmäksi tarinan aikana. Kokonaisuutena elokuva ei kuitenkaan onnistu nousemaan kliseidensä yläpuolelle.

Adrien Brodyn hahmo on kuin kokoelma lajityypin kuluneimpia piirteitä. Hanskat tiskiin lyönyttä Ray Liottaa paikkaamaan pestatun Brodyn väsynyt suoritus ei mitenkään paranna asiaa. Poliisitutkimuksen uskottavuus lähentelee tahattomassa koomisuudessaan jo Dan Brown -osastoa. Uskottavuudellahan ei olisi merkitystä, jos Giallo olisi puhtaasti kauhuelokuva. Se kuitenkin haluaa olla sekä kauhuelokuva että dekkarina vakuuttava sarjamurhaajatarina. Ensiksi mainitussa sarjassa se toimii hetkittäin, jälkimmäisessä ei lainkaan.

Hostelin kaltainen kidutusporno on vienyt kauhuelokuvan sadismin entistä kuvottavampiin mittoihin. Argento ei sentään onneksi yritä voittaa tätä raakuuspeliä. No, kyllähän Giallossakin veri lentää enemmän kuin tavallisessa CSI-jaksossa.

Myönnettäköön tosin, etten ole nyt muutenkaan niin varma Argenton edustaman viiltelykauhun erinomaisuudesta ylipäänsä. Argenton ihailijat näkevät epäilemättä asian toisin. Paljon on kuitenkin vettä virrannut Aurajoessa niistä päivistä, kun Argenton elokuvia tuijotettiin suttuisilta videokaseteilta.

Argenton kunniaksi on sanottava, että heikohkoista juoniaineksista huolimatta elokuva on ohjaajansa näköinen. Veitset viuhuvat ja naiset kirkuvat avuttomina, kuten ohjaajan tyyliin kuuluu. Kuuluisa värisilmä on edelleen tallella.