Pariisi, 13. kaupunginosa kotikatsomo

Harhailtuaan kansainvälisen elokuvan absurdilla aavikolla ohjaaja Jacques Audiard on palannut kotimaahansa Ranskaan. Elokuvassa Pariisi 13. kaupunginosa (Les Olympiades, Paris 13e, 2022) ollaan jälleen pariisilaislähiössä, mutta pakolaisten kokemuksia rikoselokuvan keinoin käsitelleen Dheepanin (2015) sijaan on siirrytty kohti rakkauden ja sen puuttumisen kuvausta.

Les Olympiadesin asuinalueella elävä ja puhelinkeskuksessa työskentelevä hongkongilaistaustainen Émilie (Lucie Zhang) saa alivuokralaisekseen yliopistolla työskentelevän Camillen (Makita Samba). Heidän välilleen syttyy kiihkeä suhde, josta ei ylä- ja alamäkiä puutu. Samaan aikaan lakia opiskeleva Nora (Noémie Merlant) ajautuu vaikeuksien kautta työskentelemään Camillelle sekä keskustelemaan camgirl Amber Sweetin (Jehnny Beth) kanssa.

Nuoruus, rakkaus ja seksi limittyvät toisiinsa risteävien päähenkilöiden tarinoissa. Niiden taustana toimii Les Olympiadesin monikulttuurinen elämä Pariisin Chinatownin kupeessa. Rakkauden kaipuu ja seurustelusuhteiden epäsuhtaisuus vaivaavat Émiliea, Camillea ja Noraa, jotka etsivät tietään ulos yksinäisyydestä merkityksellisten keskustelujen kautta. He ovat hyvin erilaisia ihmistyyppejä, joita sattumat ajavat yhteen. Yksilöllisen elämän vaatimusta, suorituspaineita sekä yhteisöön kuulumista tuodaan esiin taustalla nähtävissä yksityiskohdissa.

Adrian Tominen sarjakuvan Killing and Dying (2015) visuaalisen pelkistetyn ilmeen mustavalkokuvauksen kielelle kääntävä elokuva kertoo kolmen päähenkilönsä kautta erään asuinalueen ja sen yhteisön tarinan alhaalta ylöspäin suuntautuvan mikrohistorian keinoin. Suurkaupungin betoni ja valo luovat mustavalkoisen labyrintin, joka asettuu elokuvien Les Misérables (2019) ja Gagarine – Kiertoradalla (2020) kanssa ranskalaisen modernin kaupunkilaiselokuvan jatkumoon. Suhtautumistapa aiheeseen vain on rakkauden mahdottomuuden tai mahdollisuuden paljastava.

Elokuvan rakenteellinen hajanaisuus johtuu useiden sarjakuvatarinoiden luontevan yhdistämisen vaikeudesta. Eniten tämä näkyy Noran tarinassa, joka jää yksipuolisemmaksi suhteessa Émilien ja Camillen väliseen tunneskaalaltaan laajempaan vuorovaikutukseen. Audiardin lisäksi käsikirjoitusta ovat kynäilleet Léa Mysius sekä ohjaajana arvostettu Céline Sciamma, joka on keskittynyt erityisesti nuorten naispäähenkilöiden osuuksiin. Audiardin aiemmista elokuvista tuttu yhteiskunnan raadollisuus taas on vaihtunut sentimentaalisuuteen ja romantisointiin.

Juonen sijaan elokuvan vakuuttaa estetiikallaan: kuvauksella, Ranskan uudenaallon hyppyleikkauksilla sekä Ronen elektronissävytteisellä musiikilla. Elokuva eteneekin sähäkästi musiikin ja kuvien yhteispelillä välittäen yksittäisten hetkien tunnelman pidemmän ajanjakson sisällä. Jaetun ruudun ja tekstiviestien käyttö matkivat nuorten sarjoja. Sosiaalisen median treffi- ja seksisivustojen vaikutusten kautta taas haetaan vainoamisen sekä yhteyden löytämisen kommentaaria pirstaloituneessa nykyajassa.

Jo 70-vuotiaan Audiardin kyky päästä pintaa syvemmälle nuorten päähenkilöidensä kipuiluun uupuu juonenkuljetuksen tasolla, mikä jättää elokuvan visuaalisesti vahvojen kuvien ja näyttelijöiden varaan. Paremmin se kuvaa työläis- ja opiskelijaelämän vaatimuksia ja särkyviä unelmia, mikä muistuttaa Better Call Saul -sarjan (2015–2022) surumielisen mustavalkoisista kohtauksista. Elämän tavoin koherenssia uupumaan jäävä Pariisi 13. kaupunginosa on laadukasta draamaa, joka puutteistaan huolimatta olisi myös valkokangaslevityksensä ansainnut kuten Audiardin aikaisemmatkin elokuvat.