Kurjuus tänään

Ladj Lyn debyyttiohjaus fiktion parissa, Les Misérables (2019), on aika kaukana Victor Hugon Kurjat-romaanista nähdyistä vallankumousmusikaaliversioista. Inspiraationa teos on silti toiminut, sillä malilaistaustainen ohjaaja asuu itse Pariisin ulkopuolella sijaitsevassa Montfermeil-lähiössä, johon sekä hänen elokuvansa että reilu 150 vuotta sitten Hugon kirjoittama tarina perustuu. Hugo itse ammensi aikoinaan omista kokemuksistaan samalla alueella huono-osaisten elämään liittyen. Jos olivat lähiön ihmisten elämät kivikkoisia 1860-luvulla, sitä ne ovat edelleen.

Les MisérablesLy on aiemmin toiminut dokumenttien parissa, ja dokumentaarinen ote näkyy väkevästi myös palkintoja keränneessä Les Misérablesissa. Elokuva perustuukin tositapahtumiin, poliisiväkivaltaan ja sen seurauksiin. Ly itse todisti ja dokumentoi vuosia lähiönsä tapahtumia, joissa tilanne riistäytyi poliisilta käsistä useampaan otteeseen. Erään tapahtuman materiaali päätyi viranomaisten käsiin ja syylliset poliisit saivat rangaistuksensa.

Lyn käsikirjoitus pohjautuu näihin tapauksiin, mutta ilman taustatarinaakin juuri tätä hetkeä kuvaava Les Misérables pitäisi puristavassa otteessaan. Henkilöt, tapahtumapaikat ja korruption, vihan sekä koston vyyhti seurauksineen ovat niin käsinkosketeltavia ja uskottavia, että piinaavalta jännitteeltä on vaikea saada henkeä. Maahanmuuttaja- ja siirtolaisnuorien elämä on etäisten vanhempien ja alati ahdistelevien poliisien ja muiden yhteisön valtaapitävien, huumekauppiaiden ja ex-jihadistien välillä poukkoilua, väliinputoamisen hetkiä, joissa epätoivo kytee ja väkivalta ottaa muotonsa. Miehisen uhon valtaamassa tilassa heikkoutta ei parane näyttää, ja jos liikkumavaraa arjessa on joskus ollutkin, kutistuu se hetki hetkeltä.

Les MisérablesRasvikseksi kollegansa nimeämä poliisi Stéphane (Damien Bonnard) aloittaa työt kovapintaisen rikostorjuntakaksikon mukana. Chris, lempinimeltään Pinkki Possu (Alexis Manenti) edustaa machoa, herkästi tulistuvaa ja kyynistä kyttää pahimmillaan, työparinaan mukana peesaava Gwada (Djebril Zonga). Alueella tapahtuva varkaus saa eri osapuolten välit kytemään ja poliisikolmikko yrittää estää suurempaa kahakkaa tapahtumasta, mutta jotain menee pahasti pieleen. Maaseudun pehmeämmästä elämästä pääkaupungin karuun ja näköalattomaan lähiön arkeen sysätty Stéphane kyseenalaistaa virkaveljiensä kovat otteet alkuunsa, mutta löytää itsensä pian yhtä kiperistä tilanteista.

Asetelma tuntuu tutulta. Training Day (2001) esitteli aikoinaan samantyyppistä paha poliisi vs. noviisi -asetelmaa, ja Matthieu Kassovitzin Viha (1995) vertautuu väistämättä Montfermeilin lähiön maailmaan. Spike Leen Ly tunnustaa esikuvakseen.

Les MisérablesLyn maailmassa mikään ei ole kuitenkaan teatraalista tai tyyliteltyä, vaan tapahtumat iskevät kuin potku palleaan. Virkavaltaa ja lakia edustavien poliisien soluttautuneisuus yhteisön päivänvaloa kestämättömän hierarkian toimintaan ja sen silmäätekeviin erottaa ainoastaan merkki hihassa ja ase vyöllä. Lain symbolit antavat vallan niille, joilla ei välttämättä siihen muuten olisi mitään perusteita. Asukkaat ehkä pelkäävät poliisia, mutta eivät kunnioita. Näennäiset toverillisuuden hetket ovat sanahelinää, sovittua etikettiä ja kuorta, jonka alla kytee jotain uhkaavaa. Kaikesta huolimatta kulissien takana kovapintaisimmastakin virkamiehestä saatetaan nähdä pieni vilahdus inhimillisyyttä.

Aiheensa ja sen käsittelyn ankaruudesta huolimatta Ly osaa virittää jännitteen äärimmilleen niin sulavan taitavasti, että elokuvan kesto, tunti neljäkymmentäkaksi minuuttia lipuvat kiihkeinä loppuun. Näyttelijät, niin lapset, nuoret kuin aikuisetkin, tekevät uskomattoman tarkkaa, vivahteikasta ja kouriintuntuvaa työtä.

Les MisérablesKäsivarakamera tuo henkilöhahmojen sisäiset kamppailut ja niistä purkautuvat vääjäämättömät ratkaisut iholle, eikä loppukuva anna varsinaista helpotusta. Tulkinta jää silti katsojalle. Ly ei halua sanella ihmiskunnan lopullista moraalista suuntaa, vaikka puhdasta toivoa on elokuvasta vaikea löytää.

Elokuvan alussa Ranska on juuri julistettu jalkapallon maailmanmestariksi voitettuaan Kroatian loppuottelussa heinäkuussa 2018. Juhla ja voitonriemu yhdistävät helteisessä pääkaupungissa hetkeksi koko kansan. Lopun avoimuudesta huolimatta kurjassa betonilähiön arjessa tämä yhtenäisyyden hetki on enää muisto vain.

* * * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 3,5 / 2 henkilöä