Tyylien sekasotku
Streets of Firen (1984) piti olla ensimmäinen osa Michael Parén tähdittämää tyylikästä action-trilogiaa, mutta elokuvan flopattua se jäi ensimmäiseksi ja viimeiseksi osaksi. Nyt neljä vuosikymmentä ensi-iltansa jälkeen elokuva on julkaistu blu-rayna sisältäen pienen julisteen ja neljä postikorttia. Kuvanlaatu ei järin silmiä hivele, eikä ekstroja ole. Myös englanninkielinen tekstitys loistaa poissaolollaan.
Ohjaaja Walter Hillin mukaan Streets of Firen juuret juontuivat hänen halustaan tehdä elokuva, joka olisi ollut täydellinen ohjaajan ollessa teini-ikäinen. Elokuvassa tulisi olla kaikkea siinä iässä niin mahtavaa, kuten kustomoituja autoja, pussailua autossa, sadetta ja neonvaloja, kovavauhtisia takaa-ajoja, tappeluja, rokkistaroja, moottoripyöriä, nahkatakkeja ja tukalissa tilanteissa heiteltyjä vitsejä. Kaikessa olisi kyse kunniasta. Miehisestä kunniasta.
Elokuvan tekoprosessin aikaan Hill oli hieman yli nelikymppinen, joten liekö Streets of Fire ollut jonkinlainen keski-ikäistyvän miehen epätoivoinen yritys tarttua nuoruuden illuusioihin. Keski-ikäiset äijät ja harrikka, siitä ei yleensä hyvää seuraa. Kuten ei tästäkään projektista, jossa 15-vuotiaan tyylitaju kohtasi 15-vuotiaan tasoisen käsikirjoituksen. Eli ihan kiva käsikirjoitus, jos se olisi koulun ainekirjoitus, mutta hiotaanko vielä pikkasen?
Käsikirjoituksesta vastasivat ohjaaja Walter Hill ja Larry Gross, joiden aiempi yhteistyö oli poikinut elokuvan 48 tuntia (1982) ja myöhemmin jatko-osan Toiset 48 tuntia (1990). Naljailevan buddy-actionin elkeet olivat siis hanskassa. Walter Hill oli Streets of Firen tekemisen aikoihin jo varsin meritoitunut ohjaaja ja käsikirjoittaja, hänen tunnetuimpia elokuviaan olivat Sam Peckinpahin ohjaama Pakotie (The Getaway, 1972) ja Hillin oma ohjaus Keikkakuski (The Driver, 1978), jonka hän myös kirjoitti.
Hillin aiemmista elokuvista varsinkin jengielokuvan Soturit (The Warriors, 1979) olisi pitänyt olla laadun tae kuvattaessa tyyliteltyjä jengisotia suurkaupunkien gettojen öisillä kaduilla, neonvalojen heijastuessa märältä asvaltilta, nahka-asuisten lihaksikkaiden nuorten miesten kohdatessa toisensa, kromin kiiltäessä moottoripyöristä ja stileteistä. Silkkaa Tom of Finlandia siis.
Tätä kaikkea ja paljon muuta löytyykin Streets of Firesta. Juonikuvio on simppeli ja aivan sivuseikka, elokuvassa mennään tyylittömyys edellä. Rokkikukkojengi moottoripyörillään kaappaa nuoren lupaavan laulajattaren Ellenin (Diane Lane) suoraan lavalta, koska pomo Raven (Willem Dafoe) niin tahtoo. Jengi vie Ellenin pesäpaikkaansa. Apuun kutsutaan tähtösen entinen sulho, onnensoturi Cody (Michael Paré), joka haluaa maksun siitä, että muija haetaan takaisin. Niin kova ja kylmä jätkä hän on.
Mukana hengaa myös Codyn sidekick, kovanyrkkinen ex-sotilas McCoy (Amy Madigan) ja Ellenin luihu manageri Billy Fish (Rick Moranis). Elokuvassa lähinnä ajellaan edestakaisin kustomoidulla 1950-luvun autolla, yritetään näyttää kovikselta ja heitellään puisevasti epäonnistuneita repliikkejä, joiden Hill varmasti uskoi ja toivoi kuulostavan kuolemattomilta onelinereilta. Onneksi kaikki elokuvan nuoret tähdet toipuivat tästä kalkkunasta ja saivat luotua menestyksekkään uran.
Streets of Fire yrittää sekoittaa kimaltelevaa, henkisesti onttoa 80-luvun musiikkivideoiden estetiikkaa 50-luvun rock´n´rolliin tavalla, joka saa katsojan kiusaantumaan ja hamuamaan kaukosäädintä. Elokuva haluaisi olla yhtä aikaa Madonnan musiikkivideo, 50-luvun juvenile delinquet -elokuva, 80-luvun estetisoiduin ja coolein jengielokuva, miehisten miesten turpaanvetokomedia, ja paljon paljon muuta. Mikään elokuvassa ei tunnu toimivan tai sopivan yhteen, palaset eivät niin sanotusti loksahda paikoilleen. Soundtrack olisi sentään voinut pelastaa jotakin, mutta valitettavasti sekään ei tarjoa helpotusta, jopa Ry Cooder vaikuttaa hieman väsähtäneeltä ja poissaolevalta.
Elokuvan totaalisen epäonnistumisen huomasivat jo tuottajat katsellessaan ensimmäisiä pätkiä ja ihmetellessään, mihin oikein olivat ryhtyneet. Streets of Firen voisi kiteyttää vaikka niin, että hyvä yritys, mutta pieleen meni. Olisiko joku voinut koittaa vakuuttaa ohjaajalle, että meikattu, lateksisissa kahluuhousuissa patsasteleva ja ilmeisesti vaseliinilla voideltu Willem Dafoe ei näytä uhkaavalta jengipomolta, vaan ainoastaan liukkaalta?
Pohdin elokuvan aikana, olisiko mikään voinut pelastaa tätä projektia? Ehkä käsikirjoituksen totaalinen muokkaaminen ja tapahtumien sijoittaminen dystooppiseen tulevaisuuteen olisi tehnyt terää, tai sitten typerän dialogin terävöittäminen vielä typerämmäksi ja näyttelijöiden töksähtelevän ulosannin hyväksi käyttäminen, tyylilajina komedia? Nyt Streets of Fire ei ole edes tahattoman hauska.
Seuraava:
Pariisi, 13. kaupunginosa
Romantisoidussa kaupunkilaiskuvauksessa nuorten aikuisten elämät risteävät heidän etsiessään rakkautta pariisilaislähiössä.
Edellinen: Prizefighter: The Life of Jem Belcher
Vanhan nyrkkeilijätarinan kertova Prizefighter jää tavanomaiseksi niin nyrkkeilyn, epookin kuin henkilökuvan osalta.