Muukalainen kotikatsomo

Sanotaan, että kukaan ei ole profeetta omalla maallaan. Kotimainen elokuvaväki useammaltakin taholta on harmitellut Muukalaisen teatterilevityksessä tavoittamaa vähäistä katsojamäärää. Jukka-Pekka Valkeapään Taideteollisen korkeakoulun lopputyö on sen sijaan saanut enemmän huomiota ulkomaisilla festivaaleilla.

Ohjaajan ja Skavabölen poikiakin osaltaan kynäilleen Jan Forsströmin kirjoittama juoni on varsin yksinkertainen. Näkökulmahenkilönä on pieni poika, joka asuu autiolla maatilalla äitinsä kanssa. Isä viruu vankilassa. Pojalla ja isällä on yhteinen salaisuus. Lisäksi maatilalle saapuu haavoittunut ja vaaraa uhkuva muukalainen.

Virkistävintä elokuvassa on ehdottomasti sen vankkumaton luotto katsojaan ja tämän hoksottimiin. Henkilöille on kirjoitettu vuorosanoja vain kourallinen. Symboliikkaa mukaan on ripoteltu reippaalla kädellä muistuttamaan, että tarinan pinnan alla liikkuu paljon sanomatonta. Teoksen aikaa ja paikkaa ei turhia selitellä. Koruton pukeutuminen ja autio arkkitehtuuri viittaavat oudosti jonnekin neuvostokolhoosin suuntaan. Kaukana tämän päivän todellisuudesta joka tapauksessa ollaan. Kenties jossain mielikuvituksen ja todellisuuden risteyskohdassa.

Muukalaisen kuvakieltä on joka käänteessä ehditty verrata Andrei Tarkovskin kädenjälkeen. Täysin hakoteillä ei kyseisillä väitteillä olla, sillä elokuva luottaa ennen kaikkea kuvan voimaan. Varsinkin luontokuvaus on tinkimätöntä. Luonto nousee kaiken ylle kauniina mutta samalla raakana ja lannistumattomana. Vertaaminen neuvostomestariin asettaa kuitenkin Valkeapään esikoispitkälle suhteettoman korkeat ennakko-odotukset, joiden lunastaminen on vaikeaa.

Monitulkintaisuudesta huolimatta ainakin allekirjoittanut jäi kuitenkin elokuvan jälkeen miettimään, tarjoaako Muukalainen mitään uutta havaintoa maailmasta tai ihmisestä. Elokuva on kyllä kunnianhimoinen pyrkimys luoda tuoretta estetiikkaa ja tunnelmointia, mutta epäselväksi jää, minkä aiheen ympärille katsojat halutaan johdattaa. Näillä eväin Muukalainen jää eräänlaiseksi uhkaavien tunnelmakuvien ylilennoksi. Elokuvasta jää jonkinlainen neuvostoelokuvan plagiaatin jälkimaku sen sijaan että tekijät olisivat ottaneet tarinan täysin omakseen.

Vaikka Muukalainen ei täysin maaliinsa osukaan, se antaa kuitenkin omaehtoisuudellaan luvan odottaa ohjaajan tulevilta elokuvilta jotain mielenkiintoisempaa. Kunnioitettavaa Valkeapään esikoiselokuvassa on myös se, että teos on syntynyt neljän eri maan yhteistuotantona. Toivottavasti sama meno jatkuu tulevaisuudessakin