Hetki lyö kotikatsomo

J-P Valkeapään viimeisin elokuva Hetki lyö (2022) sai teatteriensi-illassa ristiriitaisen vastaanoton, ja reilut 7 000 katsojaa jäi alle odotusten. Hirtehiseksi mainostetulla rikoskomedialla tähdättiin, ainakin levittäjän toiveissa, Valkeapään edellistä elokuvaa Koirat eivät käytä housuja (2019) korkeammalle. Se kuitenkin säilytti kirkkaasti paikkansa Valkeapään tähän asti katsotuimpana elokuvana.

Elokuvien parissa törmää välillä siihen, että ennakkomarkkinoinnilla luotava mielikuva ei vastaa itse teosta. Tämä taktiikka harvemmin johtaa menestystarinoihin. Hetki lyö -elokuvasta luotiin mielikuvaa veijarimaisena rikoskomediana, ja monen silmissä varmaankin siinsi Guy Ritchien tai peräti Quentin Tarantinon teosten kaltainen nokkela sanailu, reipas huumori, vauhdikkaat käänteet, väkivalta sekä menevä musiikkiraita.

Valkeapään elokuvassa hikeä, likaa ja saastaa hierotaan katsojan silmille ensimmäinen puoli tuntia sen verran intensiivisesti, että ryönän liki haistaa nenässään. Ja juoppojen örvellystä tahdittaa takavuosien korviariipivä suomi-iskelmä. Ritchietä tai Tarantinoa odottaneiden reaktiota ei tällaisen äärellä tarvitse arvailla.

Hetki lyö on täydellinen vastakohta mainittujen maestrojen ja heidän lukuisten seuraajiensa elokuville. Se on inhorealistinen madonluku viinan viemistä typeryksistä, jotka yrittävät keplotella päivästä toiseen kulloinkin parhaalta tuntuvan idean johdattamina. Lopputulemana on kurimus, jonka päätepysäkillä ei ihastella hohtavia salkkuja tai piehtaroida kasassa kahisevaa.

Valkeapää on sijoittanut antisankarinsa suomalaisten suosimaan Fuengirolaan, jossa entinen perintöprinsessa (Outi Mäenpää) pitää suttuista juottolaa apunaan poikansa Vili (Johannes Holopainen) ja Ilkka Heiskasen Jussin veroisesti tulkitsema pikkurikollinen Mikko. Viinahuurujen optimismissaan he oivaltavat olevansa isojen saalisrahojen äärellä, mutta joutuvatkin tilinteolle myyttisen rikollispomo Madon (Jukka-Pekka Palo) kanssa.

Valkeapää on rikoselokuvansa katsonut, niin veijarityyliset kuin muutkin. Pintaliitoinen glamour tai vaihtoehtoisesti moraalisaarnojen synkkyys on käännetty espanjalaisen turistiloukun nuhjuihin ja siellä pyöriviin reppanoihin, joiden edesottamuksista syntyy kyllä huumoria ja komiikkaa, mutta aivan eri vinkkelistä kuin totutussa veijarihengessä.

Kun Hetki lyö -elokuvaa katsoo nurinkäännettynä rikoskomediana, sen tarinalle ja hahmoille on vastaanottavaisempi. Valkeapää ei tunnetusti tee helppoja ja valmiiksi pureskeltuja elokuvia, vaan teoksia, jotka haastavat katsojansa, välillä jopa äärirajoille. Hän ei kuitenkaan sorru art house -elokuvien helmasyntiin eli itsetietoiseen taidepönötykseen. Liekö elokuvan saralla mikään niin masentavaa suureellisen CGI-hötön ohella kuin erikoislaatuisuuden tavoittelu etäännytetyllä kerronnalla, jonka emotionaalisesti mitäänsanomattomasta kuvapatsastelusta on tullut liki vakiokuvastoa tekotaiteellisuudessaan rypeville art house -elokuville.

Viimeistään Koirat eivät käytä housuja -teoksellaan Valkeapää osoitti taituruutensa kertoa marginaaliin vaietusta aiheesta hollywoodilaisella sujuvuudella. Hetki lyö ei ehkä yllä aivan vastaavaan onnistumiseen, mutta kerronnallisessa sujuvuudessaan kaksituntinen elokuva soljuu poikkeuksellisen hyvin ja on kierteille jännitetyssä aihekäsittelyssään tunnistettavasti tekijänsä näköinen teos. Valkeapään ehdottomuus ja rohkeus ovat enemmän kuin virkistävää vaihtelua suomalaisten elokuvien tyypilliselle taskulämpimälle varmanpäälle pelaamiselle.

Rikosgenressä Hetki lyö on kuin nuotin vierestä raakkuva outolintu, joka yhtäällä piehtaroi inhorealistisesti viinan ja julkisuudenkipeyden kiroissa ja toisaalla nyökkää kunnioittavasti rikoselokuvien suurille klassikoille asettaessaan jo oletetun päähenkilönsä samalle kohtalolle kuin William Friedkinin haudanvakavassa mestariteoksessa Elää ja kuolla L.A.:ssa (1985). Tyyli ei ole yhtä kylmäävä ja sävellaji tyystin eri kuin takavuosien mestarilla, mutta ehdottomuudessa ollaan saman äärellä.