Hat Squad oli 1950-luvulla Los Angelesin poliisin erikoisryhmä, joka taisteli ronskein ottein järjestäytynyttä rikollisuutta vastaan. Lee Tamahorilla on siis ollut hyvä kaikupohja tehdä kovaksi keitetty ja perinnetietoinen film noir -trilleri, mutta lopputulosta voidaan kuitenkin pitää epäonnistuneena. Nimekkäästä näyttelijäkaartistaan ja loisteliaasta kuvauksestaan (veteraani Haskell Wexler) huolimatta Mulhollandin putous on jäänyt juoneltaan puolivillaiseksi ja henkilökuviltaan ontoksi tekeleeksi, jolta oli lupa odottaa paljon enemmän. Uusseelantilaisohjaaja ei ole kyennyt puhaltamaan tarpeeksi tulta Peter Dexterin väsäilemään, kiusallisen keskinkertaiseen ja kokonaisuutta vesittävään käsikirjoitukseen.

Mullholland Falls - (c) 1996 Largo Entertainment © 1996 Largo Entertainment

Komisario Hoover (Nick Nolte) ja hänen kolme apuriaan, Coolidge (Chazz Palminteri), Eddie Hall (Michael Madsen) ja Relyea (Chris Penn) ajavat hatut tiukasti korvilla mustalla avo-Buickillaan ja pistävät Losin pahoja poikia kirjaimellisesti turpaan. Kovan porukan kovaa päivätyötä koventaa nuoren kauniin naisen raaka murha, joka on kova pala Hooverille, koska hän on tuntenut naisen paremmin kuin haluaisi kenellekään tunnustaa, varsinkaan vaimolleen. Naisen kantapäästä löytynyt radioaktiivinen lasinpalanen vie tutkimukset armeijan ydinkoealueelle. Hoover saa selville, että myös atomitouhuja johtavalla kenraali Timmsillä (John Malkovich) on ollut suhde murhattuun naiseen. Alkaa ajojahti, jossa on paljon henkilökohtaista panosta pelissä mukana.

Päälleliimatun dialogin painolasti

Mulhollandin putous kärsi tuotantovaikeuksista: elokuvan ensi-iltapäivämäärää lykättiin useamman kerran, mikä on aina huonoa mainosta. On helppo arvata, että suurimmat vaikeudet koettiin leikkauspöydällä, sillä epätasainen ja vailla todellisia jännitteitä oleva juoni on takuulla ollut hankala nakki jäntevän ja loogisen kokonaisuuden muokkaamiseksi. Pahinta mielestäni on se, että mitä enemmän juonikoukeroita paljastetaan, sitä vähemmän ne alkavat kiinnostaa - ja näin ei rikostrillerin kohdalla saisi koskaan tapahtua. Teemat ja ideat ovat ajatustasolla sinänsä houkuttelevat, mutta filmillä ne eivät jaksa iskeä kipinää. Käsikirjoituksen jättäminen lapsipuolen asemaan on ollut harmi, sillä lavastuksensa ja kuvauksensa puolesta Mulhollandin putous on suorastaan loisteliasta työtä.

Mullholland Falls - (c) 1996 Largo EntertainmentSuuria kompastuskiviä ovat myös elokuvan ontot henkilöhahmot ja ponneton dialogi, joka tuntuu kerrassaan teennäiseltä ja päälleliimatulta. Iskevän alun jälkeen Mulhollandin putous muuttuu yhtäkkiä komisario Hooverin avioliittodraamaksi ja henkilökohtaisten syyllisyydentuntojen ruodinnaksi, kun murhatutkimus ja yksityiselämä kuluneesti sekaannutetaan toisiinsa. Samalla karismaattiset sivuhahmot - Madsen, Palminteri, Penn - unohdetaan pelkiksi statisteiksi, seinäkoristeiksi, jotka aina tarpeen mukaan kaivetaan esille, kun kuvioihin tarvitaan miehisen toveruuden hienhajua. Todellinen noir ei edes välittäisi tulla toimeen ilman persoonallista ja vahvaa sivuosa-arsenaalia. Nolte on hyvä, mutta hän ei yksin riitä kantamaan raskaspoljentoista elokuvaa eteenpäin.

Lee Tamahorin Hollywood-taipaleen alku osana amerikkalaista tuotantokoneistoa on ollut hyvin nihkeää. Mulhollandin putousta edelsi hieno ja raju debyytti Kerran sotureita (Once Were Warriors, 1994), joka on edelleen uusseelantilaisohjaajan paras työ, sillä hänen uusimpansa, Reunalla (The Edge, 1997), ei myöskään ole kovin kaksinen elokuva - Anthony Hopkinsin ja Alec Baldwinin läsnäolosta sekä David Mametin skenaariosta huolimatta. Jotain on siis tapahduttava tai muutoin lupaavalta vaikuttanut ohjaaja putoaa pois kelkasta pitkän jonon jatkoksi: Hollywoodissa ovat monet ulkopuoliset aiemminkin iskeneet kirveitään kiveen.

* *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 2,7 / 3 henkilöä