Kuolema saa odottaa valkokangas

James Bondin bisnekset eivät viihdemaailmassakaan mitään nappikauppaa ole, sillä salaisen agentin seikkailut ovat tahkonneet plussapuolelle 40 vuoden aikana yli 1,5 miljardia euroa. Karismaattisen Conneryn vetäydyttyä 007:n roolista ja kuminaamaisen Moorenkin kulahdettua lopullisesti salaisena agenttina paini Bond bisneksineen hetken kevyemmässä sarjassa. Myöskään maailmanpolitiikassa tapahtuneet liennytyksen muutokset eivät agenttia juuri auttaneet.

Pierce Brosnanin sujahdettua Bondin jameksiin saatiin 007:n rooliin palautettua kaivattua karismaa ja kunnon rintakarvoja. Nykyään vallitseva terrorismin maailmanaika on myös mannaa salaiselle agentille, onhan Bond-filmeissä aina rikolliseksi asetettu maailmanvaltaa tavoitteleva puolimieli, eli nykykielelle käännettynä: terroristi. Agentit ovat taas pitkästä aikaa tarpeellisia jäljittäessään sivistynyttä maailmaa uhkaavia rikollisia.

Kuolema saa odottaa käynnistyy lupaavasti. Tarinarakentelussa hyödynnetään oivallisesti nykyään puhaltelevia tuulia ja toiminta on kuvakerrontaa myöten harmaan rosoista - Bondeille hieman epätyypillisesti jopa reaalisesti uskottavaa. Vangiksi ja omiensa hylkäämäksi jäävä 007 menettää statuksensa agenttina, mutta alkaa itse selvittää asioita saadakseen kostonsa. Alun otteet ovat sen verran kylmät ja kovat, että valkokankaalle oli muodostumassa yksi poikkeuksellisimmista Bond-elokuvista pitkiin aikoihin.

Valitettavasti jo ennen puolta väliä kiskaistaan uskottavuuden ja kovuuden alta matto, ja elokuvan kurssi käännetään totutuille poluille järjen tuolle puolen. Käsittämättömät rakennelmat, härvelit, vempeleet ja juonenkäänteet ovat Bondien tavaramerkkiä, mutta silti toivoisi tekijöiden joskus malttavan pitää jalkansa maassa ja Bondin "vain" kivikovana agenttitarinana. Älyttömäksi lässähtävän teelmyksen aiheuttama pettymys oli harvinaisen karvas pala nieltäväksi ja sulateltavaksi. Lopputulos palautti lähinnä mieliin kotimaisen sketsiviihteenkin tituleeraaman James Potkukelkan.

Vaikka kahdeskymmenes Bond antaa edelleen perinteikkään mustavalkoisen maailmankuvan, on positiiviseksi kehityssuunnaksi todettava halu luoda yhä vahvempia Bond-tyttöjä. Oscarillakin jo ansioitunut Halle Berry antaa NSA-agenttina jo hieman tasavertaista vastusta Bondin sutkautuksille eli nyt pelataan jo paremmalla tasa-arvon hengellä - tosin onhan Bondin tehtävänä edelleenkin pelastaa nainen loppupeleissä.

Ohjaaja Lee Tamahorille Bond-pesti lienee ollut jonkinlainen urapelastus, sillä mies ei ole tunnustetuimman elokuvansa, Kerran sotureita (1994), jälkeen saanut aikaiseksi mitään mainittavaa. Kokonaisuutena tämäkään tekele ei miehen mainetta palauta, mutta uskoisin, että alun särmästä rosoisuudesta saadaan antaa edes pieni kiitos Aucklandin lähiökuvaukselle.