Kerran sotureita kotikatsomo

Valkoisten löytöretkeilijöiden saapuminen tiesi useimmissa tapauksissa alkuperäiskansojen alistamista ja tuhoamista. Löytöretkien vaikutukset ja niistä aiheutuneet kärsimykset eivät kuitenkaan ole satojen vuosienkaan päästä kadonneet minnekään. Lee Tamahorin Kerran sotureita sijoittuu 1990-luvun Uuteen-Seelantiin ja kertoo erään maori-perheen väkivallan ja tragedian täyttämän tarinan.

Kerran sotureita piirtää kuvaa soturikansasta, jonka esi-isien kunnian päivät ovat vain kaukainen muisto. Miehet ovat alkoholisoituneita, naiset vaikenevat ja alistuvat miestensä pahoinpitelyyn. Rähjäisten hökkelitalojen ja väkivaltaisten ihmisten keskuudessa kasvavat lapset ajautuvat jengeihin tai koulukoteihin. Isät hakevat lohtua viinasta ja ruumiillisesta väkivallasta. Äidit kasvattavat lapsiaan puolihuolimattomasti epäinhimillisissä olosuhteissa. Jos kunnian kukko ei halua laulaa, se itkee ja laulaa. Tässä sairaassa maailmassa pieni hyvyyden pilkahdus tallotaan, turmellaan ja tuhotaan ilman armoa. Elokuvan toimivin ja vaikuttavin osuus on juuri nuoren Gracen ahdistava kärsimysnäytelmä.

Kerran sotureita on tematiikaltaan synkkä elokuva. Se tarttuu mielenkiintoiseen ja tärkeään aiheeseen, mutta toteutus on paikoitellen hieman amatöörimaista. Erityisesti henkilöohjauksessa olisi toivomisen varaa. Perheen isää esittävä Temuera Morrison saa pullistella mielin määrin ja puhkuminen saa välillä jopa koomisiakin piirteitä, jotka eivät sovi elokuvaan. Hänen hahmonsa jää myös valitettavan latteaksi. Väkivaltaisuuden taustoja ei pyritä oikeastaan selvittelemään ja tästä syystä henkilöhahmo taantuu tyypillisen stereotyyppisen pahiksen tasolle. Toisaalta Mamaengaroa Kerr-Bell tekee vakuuttavan roolisuorituksen 13-vuotiaana Gracena.

Kerran sotureita on elokuva yhteiskunnan, kulttuurien ja henkilökohtaisten ristiriitojen kanssa painivista ihmisistä. Sitä kuitenkin painaa hienoinen sentimentaalisuuden ja pinnallisuuden taakka. Elokuva pyrkii kuvaamaan maori-perheen oloja, mutta toimintakohtausten melskeessä unohtuu liiaksi yksi tärkeimmistä kysymyksistä: miksi asiat ovat niin kuin ne ovat? Kerran sotureita tyytyy näyttämään ainoastaan seurauksia, syihin ei paneuduta kuin muutamassa sivuhuomautuksessa.