Moonrise Kingdom kotikatsomo

Sofia Coppolan ja Tim Burtonin ohella hipsterien pakollisiin suosikkiohjaajiin lukeutuva Wes Anderson on edellä mainittujen nimien tapaan pusertanut tyylillisesti yhteneväistä elokuvaa vuodesta toiseen. Silti, Moonrise Kingdom on ilahduttavan pirteä, erilainen seikkailuelokuva.

Andersonin leikkisä tosikkomaisuus ja kuluneesti ilmaistuna ironinen suhtautuminen amerikkalaiseen keskiluokkaan istuvat Samin (Jared Gilman) kapinaan kuin Amnesty-pinssi maailmanparantajalle. Nurinkurinen ryppyotsaisuus peilaa pirteästi lasten ja aikuisten maailmojen ristiriitaisuutta.

Omalaatuisesta visuaaliskerronnallisesta tyylistään huolimatta tämäkin Anderson-elokuva on sisällöltään yllättävän perinteinen. Kritiikkiä saavat niin urautuneet vanhemmat, yhteiskunnan tarjoamat ratkaisut yksilön ongelmiin kuin vapauden rajoittaminen. Peri-amerikkalaisen eetoksen keskeisiä kohtia jokainen.

Partiolaisuuden kaltaisille instituutioille nälväily on kuitenkin kirjoitettu tuoreesti. Vaikka tilanteet ja toimijat ovat tuttuja, ovat ne Andersonin khakinsävytetyn filtterin läpi tarkasteltuna sekä ainutkertaisia että nokkelia.

Hieman ontuvasta, tosin kokonaisuuteen istuvasta seikkailukirjamaisesta lopustaan huolimatta tarina on Bridge to Terabithianin (2007) ohella viime vuosien mieluisimpia aikuiseen makuun istuvia, lapsikeskeisiä seikkailuja.

Anderson on epäilemättä kuvallisesti kiinnostavimpia Hollywood-ohjaajia, mutta puolitoistatunnin pintakiiltoryöpytys ei innostaisi kuin vaatekaappinsa täydentäjiä. Moonrise Kingdomin kokemattomuudestaan huolimatta itsevarma rakkaustarina osuu maaliinsa. Se ei ole The Notebookin (2004) kaltainen romantiikan ylistyslaulu, vaikka Samin ja Suzyn (Kara Hayward) sitoutuneisuudessa onkin viehätysvoimaa.

Kuten andersonimaiseen maailmankatsomukseen kuuluu, nämäkin nuoret rakastavaiset kasvavat perheissä, joiden arki on milloin kummallista, milloin rikkinäistä. Romantisoidun paatuneisuuden lievittämät kuvat melankolisista yhteisöistä raaputtavat harmittomasti julkisivustaan tarkkojen länsimaisten yhteisöjen pintaa.

Yksilön ja yhteiskunnan välistä ilokuilua korostaa Samin ja Suzyn pakomatkan täyttämä onni. Yhteiskunnan peruspilarit, partiolaiset ja sosiaalitantta, esittävät teräase kädessä ukaaseja ja paheksuvat nuorenparin retkeä. Sekä yksilön että joukon suorittamaan väkivaltaan suhtaudutaan huumorilla, mutta vain ensin mainittuun empatialla.

Mutkalle kiertyneet valuvikaiset perheet ovat liiallista yhtenäisyyttä ajavan järjestelmän kasvaimia. Näennäisestä ainutlaatuisuudestaan huolimatta ex-rakastuneet eli isä ja äiti ajavat jälkikasvunsa alakuloiseksi. Sam ja Suzy voivat muodostaa jonain päivänä tällaisen ydinyksikön. Jos Andersonin logiikkaa on uskominen, säilyttävät he kummallisen pintansa, mutta alkavat paapomaan iltajumppiensa hedelmiä heidän parastaan ajatellen. Ryhmä rajoittaa yksilöä.