Tyylitelty pastissi journalismin ja expat-elämän iloista

Fiktiivisen Kansas Liberty -sanomalehden Ranskassa päätoimitettavan viikonloppuliitteen The French Dispatchin päätoimittaja Arthur Howitzer Jr. (Bill Murray) kuolee. Testamentissaan päätoimittaja on antanut ohjeet, kuinka toimia, kun viikatemies viimein vie mukanaan. Viimeinen lehti painoon ja sitten lappu luukulle.

The French Dispatch Elokuva rakentuu alun johdattelun lisäksi lehden kolmesta artikkelista, jossa sukelletaan tarinoihin vankimielisairaalan vangista taidemaailman tähdeksi ajautuvasta Moses Rosenthalerista (Benicio Del Toro), Ranskaan sijoittuvasta opiskelijavallankumouksesta sekä reportaasiin poliisikulinarismista, joka muuttuu kidnappausdraamaksi.

The French Dispatch (2021) luo tuokiokuvan jonnekin 1900-luvun puolen välin maille sijoittuvaan fiktiiviseen Ennui-sur-Blasén kaupunkiin jossain päin Ranskaa. Ennuin (suomeksi ikävä tai ikävystyttävä) kaupunki on kaikkea muuta kuin se, mihin sen ranskasta englantiin lainattu nimi tarkoittaa: lehti on täynnä uskomattomia tarinoita, jotka heräävät henkiin The French Dispatch -lehden sivuilla. Anderson itse on kuvaillut elokuvaa rakkauskirjeeksi journalismille. Ja sitä se onkin. Mutta se on myös laajemmin elokuva rakkaudesta ja sen eri ilmentymistä.

The French Dispatch Näyttelijäkaarti on vähintäänkin vaikuttava. Yhteensä seitsemän Oscar-palkitun (McDormand, Swinton, Del Toro, Waltz, Brody, Huston ja Fisher) ja toinen samanlainen kyseisen pystin saajaksi ehdolla olleita näyttelijöitä lienee, villinä ja mihinkään tietoon pohjaamattoman arvauksena, jonkin asteinen kultaisen pystin pokanneiden kokoontumisajoennätys.

Se voisi olla huono lähtökohta, mutta The French Dispatch onnistuu kuitenkin välttämään tähtisikermän sudenkuopat. Katsojaa saattaa harmittaa tähtien jääminen toistensa varjoon – vain Tilda Swintonin suoritus nousee kirkkaana massasta – mutta tähtipalvonnan aikakaudella sekin tuntuu suorastaan virkistävältä.

The French Dispatch Tyylitellyistä ja tunnistettavista elementeistään tunnetut ohjaaja Wes Andersonin elokuvat sopivat erinomaisesti leffabingon materiaaliksi. Bill Murray, Owen tai Luke Wilson, keltaiset tekstitykset, nukkekotimaiset lavasteet, asettelun symmetria, rikas värimaailma, mustavalkoiset pätkät, erikoiset kuvarajaukset – tsek, tsek, tsek, tsek, bingo.

Elokuva on kuvattu pääsääntöisesti kuvasuhteella 1.37:1. Kyseinen kuvasuhde oli pitkään niin sanottu Akatemia-standardi ja se oli laajemmassa käytössä 1950-luvun alkuun saakka. Täysin vieras ei kuvasuhde nykyelokuvassakaan ole, mutta sen verran harvinainen, että siihen kiinnittää huomion. Valinta korostaa Andersonin tyylillistä uskollisuutta aikakaudelle. Neliötä lähenevä kuvasuhde tuo elokuvaan myös mielleyhtymiä niin sarjakuvista kuin mykkäelokuvista, jotka kummatkin palvelevat valkokankaalle rakentuvaa tarinaa. Akatemia-standardia Anderson käytti tehokkaasti myös esimerkiksi The Grand Budapest Hotelissa (2014).

Andersonin elokuvissa on aina hyvin selvää, että kyseessä on elokuva. Maailman erillisyyttä Anderson korostaa niin lavastuksella, värimaailmalla kuin rytmillisesti loppuun asti hiotulla dialogillaan.

Karkkihyllymäisestä tarjonnasta huolimatta The French Dispatch ei täysin loksahda kohdalleen. Se tuntuu hetkittäin venytetyltä ja ylitsepursuavat visuaaliset elementit uuvuttavat tarkkaavaisen katsojan.

The French Dispatch Ennalta arvattavista elementeistään ja visuaalisen buffetpöydän aiheuttamasta ähkystä huolimatta Andersonin maailma tuntuu tyydyttävältä kuin se lapsuuden satu, jonka haluaa kuulla tuhannetta kertaa uudestaan. Siinä on jotain lohdullista ja turvallista. Elokuvaan on rakennettu lupaus siitä, että jokaisella kerralla vanhasta rakkaasta tarinasta voi löytää jotain uutta.

* * *
Arvostelukäytännöt