Boston Strangler kotikatsomo

Boston on tunnettu muustakin kuin teekutsuistaan, nimittäin Bostonin kuristusmurhista 1960-luvulla. Bostonin kuristajaksi kutsuttua murhaajaa epäiltiin ja epäillään 13 eri naisen murhista. Murhaajaksi on epäilty Albert DeSalvoa, joka oli pahamaineinen seksirikollinen ja klassinen psykopaatti. DeSalvo tunnusti aikoinaan kaikki murhat, mutta hänen sellitoverinsa oli valmentanut häntä tunnustuspuheeseen. Osassa tunnustuksista oli selkeitä epäselvyyksiä yksityiskohdista.

DeSalvoa ei aikoinaan lopulta tuomittu murhista, mutta hän sai muista rikoksistaan elinkautisen ja kuoli myöhemmin vankeudessa. Vuonna 2013 tehty DNA-testi todisti hänen aukottomasti murhanneen yhden uhreista. Todennäköisesti hän oli vastuussa monesta muustakin tunnustamastaan kuristusmurhasta, mutta oliko hän vastuussa kaikista?

Vastausta siihen spekuloi Disneyn suoratoistopalvelussa ensi-iltansa saanut Matt Ruskinin ohjaama Boston Strangler, joka on lähtöasetelmaltaan tyystin erilainen kuin The Boston Strangler (1968). Melko tuoreeltaan DeSalvon kuoleman jälkeen julkaistu The Boston Strangler ratsasti muutama vuosi sitten tapahtuneiden tekojen tunnettavuudella ja oli asetelmaltaan puolifiktiivinen. Teos ei myöskään maininnut kahta olennaista henkilöä Bostonin kuristajan mediamyytin luomisessa, eli naistoimittajia Loretta McLaughlinia ja Jean Colea, jotka kirjoittivat useita ansiokkaita artikkeleita tapahtumista. Ruskinin elokuva keskittyy erityisesti McLaughliniin, jota esittää Keira Knightley.

Se, että The Boston Strangler -elokuva jätti kaksikon huomiotta ei suinkaan ollut ensimmäinen kerta. McLaughlin ja Cole (Carrie Coon) kokivat jatkuvasti vähättelyä, seksismiä ja välinpitämättömyyttä toisten toimittajien, poliisiviranomaisten ja oman esimiehensäkin osalta. Vähättelyä kokivat myös naisuhrit, joita sanomalehden johto kutsui aluksi mitättömyyksiksi, joiden kohtalo ei kiinnosta ketään.

Valtava työmäärä ja omistautuminen kuristusmurhille jätti jälkensä myös erityisesti McLaughlinin perhe-elämään. Aviomies oli aikakautensa miehiin nähden poikkeuksellisen kannustava vaimonsa työuraa kohtaan, mutta puolison pakonomainen omistautuminen työlleen rikkoi lopulta välit. McLaughlinia ei paljoa kotona näkynyt, sen sijaan tupakkia paloi ja viskiä kului naisen jututtaessa poliiseja ja uhrien omaisia. Knightley kanavoi ilmeettömän vakavana McLaughlinia, mutta ei saa rooliinsa sellaista henkeä, jolla pokataan palkintoehdokkuuksia kuten usein tämäntapaisissa draamarooleissa.

Ruskin on omien sanojensa mukaan tavoitellut David Fincherin Zodiacin henkeä. Zodiacin tavoin Boston Strangler seuraa keskittyneesti tutkivien journalistien työtä, vieläpä nuutuneissa seepiaväreissä. Teos pohtii monipuolisesti näkökulmia, joiden mukaan DeSalvon kontolle laitettuja murhia olisivat tehneet useammat tekijät. Uhrien profiileissa ja tekotavoissa oli melkoisesti eroavaisuuksia, ja olipa yksi uhri puukotettukin, ei kuristettu.

McLaughlinin ja Colen keskinäisen suhteen ja esimerkillisen urataistelun kuvauksessa Boston Strangler onnistuu, mutta Ruskin ei ole Fincher, joten tyylillinen imitointi kääntyy ohjaajaa vastaan. DeSalvon tapaukseen liittyvät epäselvyydet on tuotu esille selkeästi, mutta teoksen selkeimmät heikkoudet nousevat esille heti kun elokuva poikkeaa liikaa tositapahtumista. Spekuloinnit ja dramatisoinnit fiktionaalisilla murhaajaehdokkailla menevät metsään. Kontrasti oikeiden faktojen ja sepitteen välillä on liian raju. Lisäksi Boston Strangler sortuu kytkemään Bostonin murhiin täysin liittymättömiä, eri tekijän tekemiä Ann Arborin murhia.

Boston Strangler onnistuu kuvaamaan onnistuneesti 1960-luvun Bostonin ilmapiiriä, työroolien sukupuolittuneisuutta ja median lietsomaa hysteriaa, joka sai lukuisat ihmiset ostamaan oviinsa järeitä lukkoja ja kyttäämään jokaista ohikulkijaa. Osavastuullisia tästä lietsonnasta olivat McLaughlin ja Cole, niin suuria naisjournalistien esitaistelijoita kuin he olivatkin. Näkökulma on paikoin niin vahvasti sankarimyyttiä rakentava, että elokuva ei esitä rakentavaa kritiikkiä McLaughlinia ja Colea kohtaan.

Aikalaispoliisit olivat osaksi sen takia vastahakoisia kaksikon artikkeleita kohtaan, että murhien erittäin yksityiskohtainen raportointi ei auttanut tutkintaa ja saattoi inspiroida kopiomurhaajia. Siinä poliisivoimat olivat täysin oikeassa. On täysin mahdollista, että McLaughlinin artikkelit ja muun median täysillä lietsoma sensaatiouutisointi antoivat joillekin muille tekijöille metodin, jota kopioida. Median vastuuta sietäisi nykypäivänäkin korostaa moraalisesti hyvin ongelmallisessa true crime -buumissa.