Hraniteli kotikatsomo

Vuosi 1991 oli Neuvostoliiton historian paras vuosi, nimittäin sen vihoviimeinen vuosi. Kommunismin kuristava ote alkoi hellittää sekä väkivalloin valloitetuista maista että Venäjän sisäisesti. Kulttuurielämään tuli uusia tuulia glasnostin ja perestroikan myötä. Leningradin televisiokanavakin hyppäsi rohkeasti uusille urille. Se toteutti kaksiosaisena esitetyn tv-elokuvan, jota jokunen vuosi sitten olisi saatettu pitää länsimaisena hapatuksena. Stalinin aikoina siitä olisi lähtenyt varmasti henki.

Хранители eli Hraniteli nimittäin hyppäsi J. R. R. Tolkienin tarinoihin versiollaan Tarusta Sormusten Herrasta. Tarkemmin ottaen Hraniteli tulkitsi Tarun ensimmäistä osaa, Sormuksen ritareita. Teos jäi länsimaiselta yleisöltä aikoinaan pimentoon, mutta nyt elokuva julkaistiin kokonaisuudessaan YouTubessa. Kolmenkymmenen vuoden jälkeen ensi-ilta koitti myös suomalaiselle yleisölle, ja se on tajunnan räjäyttävä.

Hraniteli on alusta loppuun värivaloja, sumeita linssejä ja aivonyrjähdyskohtauksia, joiden voi kuvitella vastaavan autenttista psykedeelisten huumeiden käyttökokemusta, vaikka ei ole koskaan huumeita käyttänytkään. Hämmentävä neukkudisko on parhaimmillaan ja pahimmillaan täynnä tanssivia outoja hahmoja, karvaisia jalkoja ja järjen tuolla puolen olevia leikkauksia. Lisäkierroksia antaa YouTuben automaattitekstitys englanniksi, joka heittäytyy ajoittain villiin nonsense-runoiluun.

Jampatusmusiikin on säveltänyt Andrei Romanov, joka vaikutti aikalaisrockyhtye Akvariumissa. Romanovilla on myös vanhan Sam Gamgin rooli, jossa hän pompahtaa ruutuun partaisena piippumiehenä ja katsoo kameraan merkitsevästi.

Hämmentävästä visuaalisesta toteutuksestaan huolimatta teos on päällisin puolin uskollinen Tolkienin romaanin ydinkohtauksille. Yhdessä asiassa se päihittää Peter Jacksonin version, sillä mukana on legendaarinen Tom Bombadil. Tästä plussaa, vaikka Bombadilin hahmo onkin räikeästi epäonnistuneen vihreän kankaan käytön takia noin kolmemetrinen köriläs eikä pieni, hilpeä veikko.

Yritys on hyvä, mutta totalitaarisessa sortovaltiossa kasvaneiden tekijöiden lähtökohdilla ei ehkä täysin ole ymmärretty vapaan länsimaisen kirjailijan filosofisia näkemyksiä ja konsepteja. Esimerkiksi Frodo Reppuli lähes pakotetaan kantamaan Sormusta kohti Tuomiovuorta, kun kirjassa Frodo itse valitsee polkunsa. Vapaan tahdon ja valinnan käsite selvästi hämmentää käsikirjoittajaa.

Mahtoi olla kirjan konseptissa muutenkin muokkaamista ennen kuin tv-elokuvaa sai julkaista. Kirjassahan monimuotoinen ryhmä vapaita kansoja ja ihmisiä kamppailee idän totalitaarista diktatuuria vastaan, ja jossa kasvottoman pahan silmä tarkkailee kaikkia kansalaisiaan jatkuvasti. Omanlaisensa uustulkinta on myös Gandalfin kohtalossa. Kun Gandalf jää Morian kaivoksessa taakse, muu porukka jättää kylmästi hänet oman onnensa nojaan ja päättää, että pakko hänen on olla jo kuollut, joten ei kun menoksi vain. Neuvostosormuksen saattueessa kaveri jätetään.

Eksoottisuudessaan, huikeassa visuaalisessa toteutuksessaan ja rohkeudessaan hypätä syteen tai saveen Hraniteli jättää elokuvallisen jäljen, jota tämän vuoden ison rahan spektaakkelielokuvista ani harva jättää. Teoksen elämyksellisyys päihittää sen rakenteelliset ongelmat, ja se kunnioittaa Tolkienin työtä omintakeisella tavallaan. Hraniteli on historiallisesti ensimmäinen näytelty elokuvaversio Tolkienin klassikosta, ja osoitus myös siitä, että rautaesiripun takana kulttuuriväellä oli kaipuu muutokseen ja kaipuu kukistaa oma sortokoneistonsa.

Linkki elokuvaan YouTubessa.