Vierailu valkokangas

Tanskalaisen Michael Madsenin, jota ei sovi sekoittaa samannimiseen amerikkalaisnäyttelijään, dokumentti Vierailu (2015) väittää simuloivansa ihmiskunnan ensimmäistä yhteyttä maapallon ulkopuoliseen älylliseen elämään. Tosiasiassa elokuva on kokoelma irrallisia haastatteluja, joissa eri alojen asiantuntijat spekuloivat, mitä tapahtuisi, jos avaruusolennot laskeutuisivat maapallolle.

Puheenvuoron saavat asianajaja, psykologi, diplomaatti, eversti, teologi, insinööri, astrobiologi ja niin edelleen. Haastateltavat ovat mielenkiintoisia, innostuneita ja pohtivat kansantajuisesti muun muassa kauneutta, evoluutiota, tajuntaa, etiikkaa ja politiikkaa.

Valitettavasti haastateltavat pääsevät hädin tuskin ääneen, kun ohjaaja alkaa rakentaa elokuvastaan jonkinlaista kertomusta. Tämä tarina koostuu muun muassa hidastetusta, dramaattisesti heiluvasta hevosen hännästä ja hidastetusta paperipinon kopioimisesta. Näiden elokuvahistorian klassikko-otosten päälle ohjaaja lausuu kysymyksiä, kuten “mistä te tulette”, “miksi te olette täällä” tai “miten te näette meidät”.

Suomalaiskuvaaja Heikki Färmin yksittäiset kuvituskuvat ovat komeita, mutta jatkuvat radiopiipityksen ynnä muiden avaruusäänien tahdittamat hidastukset puuduttavat. Väliin on pultattu kömpelöitä dramatisointeja, joissa sotilaat heiluvat – hidastettuina – taskulamppujen ja robotin kanssa Wienin viemäreissä tai ajelevat panssarivaunuilla metsässä. Hoopoiluja ei liitetä mitenkään haastatteluihin tai oikeastaan mihinkään. Jos elokuvassa on juoni, ei se ainakaan kertakatsomisella avaudu.

Sokerina pohjalla ovat viittaukset Stanley Kubrickin 2001: Avaruusseikkailuun (1968). Keskeisessä episodissa insinööri vaeltaa vierailijoiden avaruusalukseen.

Alieneita ei kohdata, eikä niiden kanssa kommunikoida, mutta sen sijaan näemme – hidastettuna! – kohtauksia suojapukuisesta miehestä haahuilemassa kirjastoissa ja museoissa. Välissä haastateltavat puhuvat kameralle kuin avaruusoliolle. Taustalla soi Tonava kaunoinen. Tämän on pakko olla parodiaa. Mutta ei, sävy on kuolemanvakava. Kun haastateltavan silmäkulmaan ilmestyy pienikin pilke, ohjaaja on jo seuraavassa kohtauksessa esittelemässä sotilasparakkia.

Vierailun lähtökohta on toki mielenkiintoinen, mutta kerronta hajoaa käsiin heti alkuminuuteilla. Erityisesti pohdinnat toiseudesta ja vieraista kulttuureista ovat ajankohtaisia, mutta kaiken muun tavoin ne pelkistetään tasolle ”ihmiskunta on kautta aikain pelännyt kaikkea vierasta”. Elokuvan asiantuntijat tietysti ymmärtävät asioiden monimutkaisuuden, mutta ohjaaja on kiinnostuneempi näyttämään kuinka haastateltavat tuijottavat totisina kameraan.

Se, mitä elokuvalla on sanottavanaan, on esitetty tähtitieteellisesti paremmin mainitussa Kubrickin mestariteoksessa tai Robert Zemeckiksen Ensimmäisessä yhteydessä (1997). Lopputekstien päällä soivasta David Bowien Space Odditysta tulee sentään hyvälle mielelle.