Blueberry valkokangas

Sarjakuva on jälleen saatettu valkokankaalle. Ranskalaisen Jean Giraudin ja Jean-Michael Charlierin sarjakuva-albumeista on elokuvan tekaissut Dobermannillaan (1997) kohahduttanut hollantilainen Jan Kounen. Itselleni kyseiset sarjakuvat eivät ole tuttuja, mutta ilmeisimmin elokuva perustuu alkuteoksiin vain hyvin löyhästi.

Kysymyksessä on ranskalainen suurtuotanto, joka on maksanut lähemmäs 40 miljoonaa euroa. Vaikea kuvitella, että elokuva tuottaisi itsensä takaisin edes tunnetuista tähdistään huolimatta. Blueberry saa todennäköisimmin suuren yleisön silmissä epäkiinnostavan tekotaideleiman hyvinkin nopeasti. Yleisöä on tässä tapauksessa turha syyllistää sivistymättömyydestä, sillä Euroopassa on tehty monin verroin parempia, selväjärkisempiä ja kiinnostavampia elokuvia. Tosin ranskalaisten mausta voi olla montaa mieltä; intellektuelli kulttuurikansa on katsonut innoissaan jopa Asterix-filmatisointeja.

Westernin vieteri taitaa olla loppuun vedetty. Lajityyppiin on paha saada puhallettua enää eloa muutoin kuin ehkä myyttejä ravisuttavasti purkamalla. Tässä ei sellaista ole edes yritetty, vaan lännen myytit sukelletaan entistäkin syvemmältä. No, lapsiakin muistutetaan uimaopetuksessa aina, että pitää katsoa minne hyppää, jotta ei kolhi päätään. Kounen kumppaneineen ei ole katsonut ja päitä on kolisteltu oikein urakalla - pohja kivistää heti pinnan alta.

On kostotarina, rakkaustarina, pari intiaania ja henkimaailman huuruja. Kuvaukseltaan elokuva on paikoin upea, mutta siihen ne avut jäävätkin. Ammattitaitoiset näyttelijät Gassel, Madsen, Borgnine, Karyo ja Hounsou kumppaneineen menevät haaskuun kuin konjakki viemäriin. Jotkut höyrypäät ovat keksineet rinnastaa Blueberryn jopa sellaisiin klassikoihin kuten Ilmestyskirja Nyt ja Avaruusseikkailu 2001. Tällaiseen visionäärisointiin eivät omat rajoittuneet ajatushallinnalliset kykyni riittäneet. Elokuvan ilmeinen tarkoitusperä on ollut tutkia ihmisen hirviömäisyyttä. Tematiikka ja sen käsittely jää perin juurin puolivillaiseksi ja konkretisoituu oikeastaan vain Madsenin hahmon ja koko elokuvan ainoassa kiinnostavassa repliikissä: "Eläimet ovat petoja. Ihmiset ovat hirviöitä."

Aina välillä toivoisi elokuvantekijöiden pitävän jalat maassa innostuessaan visioimaan tuonpuoleista tai jotain muuta reaalitodellisuuden takaista sfääriä. Kounenkin väsyttää katsojansa viimeistään loppumetreillä sylkemällä kankaalle sekaista ja merkityksetöntä tietokoneanimaatiota. Jotta melskeestä ja erityisesti sen mahdollisista tarkoitusperistä saisi jotain irti, olisi katsojan popsittava ainakin jonkin värinen pilleri.

Onneksi luomu kukkii lopussa, mistä Juliette Lewis ansaitsee elokuvalle toisen pojon. Jotain sellaista mitä amerikkalaisessa elokuvassa niin harvoin tehdään ja nähdään.