Aaveen jäljillä kotikatsomo

Mafian verinen välienselvittely. Puhtaat ja likaiset jauhot sekoittanut konkarietsivä ja yli-innokas etsivätulokas. Moneen kertaan nähtyyn asetelmaan on vaikea tuoda mitään uutta ja siinä ei ainakaan onnistu Kyle Dean Stantonin ohjaama Aaveen jäljillä. Hätäisenoloisesti kokoon kyhätty b-tuotos onkin julkaistu suoraan videolle Amerikan markkinoita myöten.

Tunnetuista sivuosanäyttelijöistä on koottu uskomattoman vähän karismaa huokuva joukkio patsastelemaan rikosten maailmaan. Paikoitellen näyttelemistä voi verrata Dawn of the Deadin zombeihin. Aaveen jäljillä on elävä esimerkki siitä, miten kovatkin näyttelijäkasvot lässähtävät ponnettomassa elokuvassa tusinanaamojen tasolle.

Kill Billeistä tuttu, kovisrooleissa viihtyvä Michael Madsen on kovan luokan newyorklaispoliisi, jonka menneisyys syö miestä niin, ettei edes hommista vetäytyminen tunnu onnistuvan. Oma lukunsa on hänen tuore aisaparinsa (Corey Large). Ujonoloisen huumepoliisin pitäisi olla mafian asiantuntija, mutta hänen sanainen arkkunsa sisältää ne kaikkein typerimmät vuorosanat. Corey Large on tämän elokuvan myötä synonyymi mitäänsanomattomalle. Paitsi, että hän esittää typerää poliisia, on hän osallistunut niin tarinan kynäilyyn kuin elokuvan tuottamiseenkin.

Elokuvaan on onnistuttu kasaamaan melkein kaikki lajityypille ominaiset kliseet. Iankaikkiset stereotypiat karskista mafiaperheen päästä, kaikkivoipaiseen poliisiin, nuoreen etsiväkokelaaseen ja aina avuttomaan tyttörukkaan asti ovat omiaan vieraannuttamaan katsojan ja lyömään viimeisenkin naulan arkkuun.

Paremmin laulajana tunnettu Meatloaf esiintyy elokuvissa jo kliseeksi asti nähtynä kireänä, alaisiaan arvostamattomana poliisipäällikkönä. Nuoren, miehistä turvaa ja isällistä ymmärtäjää kaipaavan naisen mallia esittää Shannyn Sossamon, joka räpsyttelyineen ja hiusten heilutteluineen on elokuvalle uskollinen ja pitää suorituksensa tyylipuhtaana rimanalituksena. Ketju on kasassa, kun kusipäisenä rikollispomona nähdään vielä yhden ilmeen vakiorooliaan vetävä Gary Busey.

On suorastaan pieni ihme, miten tarina pysyy jotakuinkin tolkullisena, vaikka juonen kuljetus on ontuvaa ja näyttelijäsuoritukset kehnoja. Takaumat ja rikospaikkatutkinnan yli-innokkaan nörtin kokoamat palapelin palaset ovat elokuvan ainoat osaset, jotka pitävät katsojaa jollain lailla otteessaan.

Samanlaista juonikuvioilla leikittelyä on nähty monta kertaa genren elokuvissa, mistä vuoden 1995 Oscar-palkittu Epäillyt on onnistunein esimerkki. Aaveen jäljillä jää siitä niin kauas, että pelkkä vertaileva mainintakin tuntuu ylimitoitetulta. Kivikasvoisten machomiesten pullistelutantereella ei olla sekavan murhaajamysteerin melskeessä sen lähempänä jahdattavaa aavetappajaa kuin kunnollista elokuvaakaan.