Tummien perhosten koti valkokangas

Dome Karukosken toinen pitkä elokuva Tummien perhosten koti perustuu Leena Landerin samannimiseen romaaniin. Finlandia-ehdokkuuden saanut Tummien perhosten koti kertoo saarella sijaitsevasta poikakodista ja se on kolmas osa Landerin Harjula-trilogiaa.

Alkuperäisteksti on paljon Karukosken elokuvaa tummempi. Vaikka elokuva käsittelee kipeitä aiheita melko onnistuneesti, kerrontaan jää kaipaamaan sopivaa rosoisuutta. Tämä myös antaisi elokuvan loppupuolen tapahtumille vahvemman motiivin. Liika ankeus ei tietenkään ole kovin viihdyttävää, joten niinpä tämänkin Markus Selin -tuotannon jälkimaku on vähän haalea.

Juhani Johansson (Niilo Syväoja) joutuu sijaisperhekierteen jälkeen Saarelle poikakotiin, jota johtaa vahvoin ottein Olavi Harjula (Tommi Korpela). Lapsuuden kokemusten koettelema Juhani sopeutuu hiljalleen poikajoukkioon ja tutustuu rannalla loikoilevaan Harjulan tyttäreen Vanamoon (Marjut Maristo).

Tommi Korpela on varsin onnistunut Olavi Harjulana. Ikävä kyllä Landerin romaanin vahvuus, Harjulan ristiriitainen persoona, on typistetty elokuvan käsikirjoituksessa turhan yksioikoiseksi isähahmoksi. Väkivaltaiset koulutusmetodit onkin karsittu elokuvasta miltei kokonaan pois ja Tummien perhosten kodin ikäraja laskettiin suunnitellusta viidestätoista ikävuodesta kolmeentoista. Näin Karukoski on tehnyt Tummien perhosten kodista koko perheelle sopivan melodraaman, joka ei keveydestään huolimatta huuhtoudu ihan ulapalle.

Kokonaisuutena Tummien perhosten koti etenee varsin sujuvasti ja siinä on tunnelmaa. Tämä nuoresta pojasta kertova kasvukertomus on hyvää vaihtelua Suomen elokuvakenttään, jossa on viime vuosikymmenen aikana kerrottu aivan liikaa tarinoita rikkaista menestyjistä. Syyllisyyden ja hylkäämiskokemusten kanssa elää nykyäänkin monta huostaan otettua lasta ja nuorta, ja on hienoa, että kaupallisessa elokuvassa käsitellään aihetta.

Elokuvaa kantaa Juhanin samaistuttava ja arkisen sympaattinen hahmo. 16-vuotias Niilo Syväoja on vähäeleisyydessään uskottava hiljaisena Juhanina. Roolitukset ovat muutoinkin onnistuneita. Mieleen jäivät erityisesti Kati Outinen karjakko Tyynenä, nuori Marjut Maristo eloisana Vanamona ja Pertti Sveholmin roolityö Juhanin isänä.

Meri ja saari on kuvattu kauniisti ja tarinaa hyvin kannattelevasti. Meri sinällään on hieno elokuvallinen elementti ja vesi teemana on jokseenkin toimiva, vaikka paljon käytetty. Elokuvan äänimaisema on sen sijaan turhan perinteinen. Juhanin ahdistusta tuodaan esille alleviivaavan dramaattisella musiikilla. Myös takaumat päähenkilön lapsuuteen on väännetty turhaan rautalangasta. Katsojalle toivoisi jäävän vähän enemmän oivaltamisen iloa.