The Nanny Diaries valkokangas

Maija Poppanen (1964) on kaikkien lastenhoitajaelokuvien ylivoimainen esikuva, johon vääjäämättä jokainen lastenhoitajia käsittelevä elokuva vertautuu. The Nanny Diaries tunnustaa velkansa avoimesti lähes jatkuvilla Poppas-viittauksilla. Milloin kännykän hälytysäänenä on Chim Chim Cheree -nuohouslaulu, milloin taivaalla lentää sateenvarjo ja milloin joku lausuu "supercalifragilisticexpialidocious".

Maaginen realismi ja fantasia on kuitenkin jätetty nurkkaan kuvattaessa Manhattanin Upper East Siden hienostorouvien ja heidän perheittensä ongelmallista ja loisivaa elämäntyyliä. Collegen jälkeen elämänsä suuntaa etsivä Annie (Scarlett Johansson) päätyy kesän ajaksi kaitsemaan ökyrikkaan perheen hemmoteltua kauhukakaraa Grayeria (Nicholas Art).

Kauhukakaran kuoren alta kuoriutuu luonnollisesti suloinen pikkuvesseli, joka vain kärsii siitä, että hänen äitinsä (Laura Linney) on itsekeskeinen, pinnallinen, piittaamaton ja omissa triviaalisissa ongelmissaan piehtaroiva turhake, jonka elämän tarkoitus on tuhlata aikaa shoppailemalla ja muiden eliittikanojen kanssa kotkottamalla. Äidin rooliin on yritetty saada näennäissyvyyttä avio-ongelmilla, omalla rakkaudettomalla lapsuudella ja muilla, mutta yritykset tehdä hahmosta muuta kuin edesvastuuton parasiitti eivät ole kovin onnistuneita.

Paul Giamattin mehevästi ja estoitta tulkitsemassa perheenisässä ei puolestaan ole ainuttakaan hyvää ominaisuutta. Vaimoaan estottomasti pettävä, poikaansa kuin ilmaa kohteleva, lastenhoitajia ahdisteleva ja työnarkomaniasta kärsivä juoppo on täysin yksiulotteinen. Kuten miehiä alistavassa viihdeteollisuudessa ja nyky-yhteiskunnassa yleensäkin, kaikki parisuhdeloka kaadetaan yksinomaan miehen niskaan. Avio-ongelmatkin ovat kuitenkin kahden kauppa.

Annien rooliksi jää pitkälti antropologisten havaintojen teko eliitin sisällöttömästä ja turhasta elämästä. Elokuva on pitkälti kepeää viihdettä, mutta ajoittaiset traagisemmat sävyt syventävät kerrontaa. Vaikka raha ei tuo onnea -kliseetä toistellaankin ahkerasti, The Nanny Diaries ei myöskään väitä köyhien elämän olevan automaattisesti sen onnellisempaa.

Sympaattisen Johanssonin humorististen kommenttienkin läpi nähtynä seurapiirinaisten ja ökyrikkaiden miesten elämä näyttäytyy tekopyhänä ja onttona, ja mitään tekemättömien ihmisten suhde palvelijoihinsa esitetään ihmisarvoa halventavana. Luokkajako on niin syvä, että kuilu ihmisten välillä voi olla ylittämätön.

Jälkimmäisen kohdalla elokuva tekeekin suurimman virheensä, sillä ohjaajakaksikko ei uskalla viedä tapahtumia siihen pisteeseen, johon ne todennäköisesti johtaisivat. Sen sijaan juonenpätkiä solmitaan lopussa tökerösti yhteen ääneen luetun kirjeen avulla, joka paljastaa erään henkilöhahmoista kokeneen äkillisen ja äärimmäisen sokerisen elämänmuutoksen.

Loppukohtaus vie elokuvalta sitä puhtia ja pirteyttä, jota siinä muuten on odottamattomankin paljon. Käteen jää lopulta tavanomainen nuoren naisen kasvutarina, vaikkakin hyvillä näyttelijäsuorituksilla ja dynaamisella kerronnalla toteutettuna.