Planetarium valkokangas

Rebecca Zlotowski kuuluu Alice Winocourin sekä Céline Sciamman tavoin nuorten ranskalaisten naisohjaajien joukkoon, joka on kerännyt ympärilleen odottavan ilmapiirin. He ovat luoneet itselleen nimeä Cannesin sivusarjoissa ja ohjaajan töidensä lomassa käsikirjoittaneet muille liudan elokuvia. Zlotowskin uusin elokuva on varmaan löytänyt tiensä Suomen valkokankaille sen tähtien Natalie Portmanin ja Lily-Rose Deppin siivellä, mutta helposti lähestyvä tarina Planetarium ei ole.

Laura (Natalie Portman) ja Kate (Lily-Rose Depp) kiertävät Euroopan yökerhoja ohjelmanumerollaan, jossa he kommunikoivat henkimaailman kanssa. Rahanpuute ei tarjoa aikaa toimettomuuteen ja heidän tulonsa riippuvat yksityisasiakkaiden suopeudesta. Pariisissa sisarukset tekevät vaikutuksen elokuvateollisuuden parissa työskentelevään André Korbeniin (Emmanuel Salinger), joka kutsuu heidät luokseen asumaan. Hän lupaa tehdä sisaruksista kuuluisia, jos he auttavat häntä vangitsemaan henkiä valkokankaalle.

Elokuva lähestyy sisarusten ammattia kahdesta eri näkökulmasta. Katen usko sisarusten kykyihin meedioina on täynnä viatonta uteliaisuutta ja halua auttaa surunsa kanssa painivia ihmisiä. Laura pyrkii säilyttämään sisarensa uskon, vaikka itse näkee heidän uransa häpeällisenä viihteenä. Elokuvateollisuus antaa hänen kokea, miltä tuntuu luoda hahmoja tyhjästä ilmasta ilman, että hänen tarvitsee tuntea itsensä huijariksi. Näytteleminen tarjoaa hänelle ymmärryksen siskonsa mielenmaisemaan ja auttaa häntä irtautumaan laskelmoivan seremoniamestarin roolista.

Planetariumista kehittyy tutkielma elokuvan luonteesta. Elokuvasta ja näyttelemisestä tulee valheen jakamista vastaanottajan kanssa ja näin rehellistä illuusioiden myyntiä. Eroksi nousee ihmisten tietoisuus huijauksesta. Korbenin pakkomielle oikeiden henkien kuvaamiseen ei kiinnosta muita. Todellisuudella ei elokuvan kohdalla ole enää arvoa. Tekniset illuusiot kiinnostavat tekijöitä enemmän kuin aitouden kuvaukset, sillä sitä katsojat elokuvilta kaipaavat.

Väririkas ja yltäkylläinen 1930-luvun epookki on taitavasti tehty. Aikakausi on tavoitettu Georges Lechaptoisin upealla kuvauksella, joka nostaa pieteetillä tehdyn puvustuksen ja lavastuksen kauniisti esiin. Planetariumin ongelmaksi nouseekin sen tarinallisten jännitteiden häviäminen. Korbenin ja sisarusten outo perheyhteisö sekä lähestyvä toinen maailmansota vievät juonta sivuteille ja elokuva menettää viimeistään Välimeren maisemissa painopisteensä. Zlotowski asettaa paljon kysymyksiä, joihin hän ei yritäkään vastata ja loppua kohden tämä päämäärättömyys vie tarinalta maan jalkojen alta.

Planetarium on visuaalisesti tyrmäävä, mutta hyvin sisäänpäin kääntynyt elokuva. Alun vahvaa tunnelmaa ei pystytä pitämään kasassa loppuun asti ja sen pohdiskeleva sävy olisi vaatinut ympärilleen vahvemmat raamit. Zlotowski ei pääse elokuvallaan lähelle Winocourin Disorderia (2015) tai Sciamman Girlhoodia (2014), vaikka yritystä on.