Tieto valkokangas

Koulutyttö kirjoittaa aavemaisten kuiskausten ohjaamana aikakapselikirjeen täyteen numeroita. Vuosikymmenten jälkeen kapseli kaivetaan ylös ja niin ikään kuiskauksia kuuleva kymmenvuotias Caleb (Chandler Canterbury) saa käsiinsä tämän 1950-luvulta lähetetyn lukuviestin. Kun Calebin viskihuuruissa edesmennyttä vaimoaan sureva fyysikkoisä (Nicolas Cage) erottaa numerojen seasta päivämäärän 9.11.2001, paljastuu paperinpala luetteloksi menneiden sekä tulevien katastrofien ajankohdista ja tapahtumapaikoista. Pelätkää!

Tieto oli alunperin tuotantohelvettiin joutunut Columbian tieteiselokuva, jonka oikeudet pienempi independent-yhtiö osti. Ohjaajaksi palkattiin kulttileffasta Crow (1994) sekä I, Robotista (2004) tunnettu Alex Proyas, kassamagneetiksi parhaat elokuvansa joskus 1980- ja 90-luvuilla tehnyt Nicolas Cage. Elokuvan numerologia on tietysti täyttä huuhaata, mutta asetelma on ohjaajan huomioiden marginaalisesti kiinnostava. Onhan tätä ihmisen tarvetta löytää merkityksiä sieltä missä niitä ei ole hyödynnetty oivallisesti muun muassa Lostissa ja Darren Aronofskyn Piissä (1998). Tiedossa lukumagia hukataan kuitenkin täysin. Yksi-ilmeinen Cage yksinkertaisesti vauhkoo ympäri Yhdysvaltain itärannikkoa ja leikkii äksöndekkaria. Välillä verbaaliraiskataan tieteitä ja filosofiaa, välillä murehditaan pinnallisesti perheen puolesta. Lopputulos muistuttaa kehnoa Shyamalania.

Goottikuvasto on Proyasilla kuitenkin hallussa. Caleb ja tämän isä asuttavat ränsistynyttä, Poen aikaista taloa, usva leijailee oikeaoppisesti, kohtaukset on rytmitetty hyvin ja ohjaajan omasta Dark Citystä (1998) lainatut trenssimuukalaiset ovat ainakin hitusen pelottavia. Valitettavasti täyteen ahdettu juoni kiihtyy edetessään ja muuttuu samalla jatkuvasti typerämmäksi. Aivan Cagen Kansallisaarteiden tasolle ei ylletä, mutta juoni ei silti anna sinänsä kelvoille näyttelijöille lainkaan mahdollisuuksia.  Tarinan ”paljastuksia” palveleva dialogi on lisäksi hölmöydessään luokkaa ”numerot eivät olekaan merkki minulle, ne ovat merkki meille kaikille!” tai ”numerot ovat kaiken avain!”.

Eikä Tiedossa ole edes yhden sivulausevitsin verran huumoria. Pilke silmäkulmassa, Salaiset kansiot -tyyliin tarina vielä uppoaisi, mutta jos kauhuvisuaaleista haluttaisiin oikeasti ottaa jotain irti, pitäisi juonen antaa periksi vaikkapa aidosta tuskasta ja hulluudesta ammentavalle raadolliselle realismille. Sen sijaan silloin kun Tieto ei juokse juonensa perässä, se velloo hurskaassa kurjuudessa ja saarnaa totisesti uskosta sekä elämän tarkoituksesta. Tulkinnalle tai aidolle pohdinnalle jää varsin vähän tilaa ja se vähäkin haaskataan laimeaan Kubrick-pastissiin sekä ilmeisen spielbergiaaniseen kädenojennukseen sekulaareille humanistikatsojille.