The Walk valkokangas

Aloitetaan ilmeisestä. Yleisö menee katsomaan The Walkia ainoastaan nähdäkseen miehen, joka kävelee vaijerin päällä vuonna 2001 tuhottujen World Trade Center -pilvenpiirtäjien välissä. Kohtaus on aivan upea, ja 3D-efektit toimivat mainiosti. Robert Zemeckis (Forrest Gump) on aina ollut elementissään erikoistehosteiden yhdistämisessä elokuvakerrontaan, eikä The Walk ole poikkeus.

Pitkä nuorallakävely-kohtaus hyödyntää 3D:n syvyyttä loistavasti. Kävelyn katseleminen pistää huippaamaan ja luo aitoa jännitystä sankaritarinaan, jossa ei oikeasti ole mitään jännitettävää. Kaikkihan tietävät tai ainakin osaavat olettaa, että kävely onnistuu. Zemeckis venyttää kohtausta juuri sopivasti, ja kun nuorallakävelijä Philippe Petit (Joseph Gordon-Levitt) vihdoin astuu tukevalle maalle, en voinut olla tuntematta pientä helpotusta.

Walk pitää ehdottomasti kokea elokuvateatterissa. Samaan tapaan kuin Gravityn (2013) painottomuus, The Walkin huipennus suorastaan vaatii sen näkemistä ja kokemista 3D:nä ja isossa salissa päästäkseen täyteen oikeuteensa.

Sitten ikävään osaan. Vaijerilla kävely on vain elokuvan kliimaksi, jota alustetaan melko tylsällä takaumalla siitä, miten Petit innostui nuorallakävelystä ja sai idean kytkeä vaijerinsa tornitalojen väliin.

Kun tarina vihdoin siirtyy New Yorkiin, The Walk muuttuu äkkiä keikkaelokuvaksi. Tämä on jo hiukan mielenkiintoisempaa, muttei paljoa, koska kaikki elokuvan hyödyntämät keikkaelokuvan kliseet on nähty valkokankaalla jo satoja kertoja aiemmin: ensin kootaan porukka, sitten toteutetaan varsinainen juoni, joka on täynnä pieniä ongelmia. Mutta kuten sanottu, kaikki huipentuu upeasti toteutettuun kohtaukseen, jossa pääosassa ovat vain mies, vaijeri ja noin 400 metriä hänen alapuolellaan pahin vihollisensa maan kamara.

Sitten on tietenkin jatkuva kielten vaihtelu. Koska pääosa näyttelijöistä puhuu äidinkielenään englantia, ranskaa puhutaan vain muutama sana, jonka jälkeen siirrytään milloin milläkin tekosyyllä englantiin. Jostain syystä tämä ongelma on erittäin selvä Ben Kingsleyn esittämän mentorin kanssa, mutta se ei häiritse niin paljoa muiden hahmojen dialogia seuratessa.

Ongelmana on myös se, ettei Zemeckis löydä aiheestaan mitään uutta kerrottavaa. Tarinaltaan The Walk mukailee samasta aiheesta kertovaa, vuonna 2008 ilmestynyttä Man on Wire -dokumenttia. Tarinaa on kuitenkin siloteltu muutamista kohdista miellyttävämmäksi. Petit ei petä tyttöystäväänsä (Charlotte Le Bon), kuten dokumentissa kerrottiin, ja tällä on varmasti haluttu tehdä liioitteluun sortuvasta ja tyttöystävänsä elämän omistavasta hahmosta miellyttävämpi.

Joseph Gordon-Levitt suoriutuu pääroolista kelvollisesti, mikä on sinänsä sääli, koska hahmolla tai sen puoleen koko elokuvalla ei ole hänen pakkomielteensä lisäksi mitään annettavaa draaman tai psykologisen syvyyden kannalta. Hahmo on kirjoitettu lapsenomaiseksi unelmoijaksi, ja koska tarina kerrotaan hänen näkökulmastaan, Zemeckis liikkuu jälleen lähellä Forrest Gump -vyöhykettä. Ohjaajan mielenkiinto tuntuu kuitenkin koko ajan olevan varsinaisessa vaijerikävelykohtauksessa ja se ikävä kyllä näkyy.

Lopussa Zemeckis syyllistyy vieläpä suoranaiseen kyynelten tiristämiseen viittaamalla töksähtäen syyskuun 11. päivän iskuihin. Tämän viittauksen – jossa ei sinänsä ole mitään vikaa, ovathan tornit elokuvan tarinassa niin suuressa osassa – olisi voinut tehdä paljon hienostuneemmin.

1900-luvun taitteen varhaisia mykkäelokuvia on kutsuttu attraktio-elokuviksi. Niissä ei ollut juurikaan juonta, mutta niitä mentiin katsomaan valkokankaalla tapahtuvien ihmeiden ja taikurimaisten efektien takia. Alussa attraktioksi riitti pelkkä asemalaiturille pysähtyvä juna, mutta nykyään vaativan yleisön jännittämiseen tarvitaan paljon vaikuttavampia efektejä, kuten huimapäinen nuorallakävely pilvenpiirtäjien välissä. Onkin todella sääli, ettei The Walkin käsikirjoitus yllä tehosteiden tasolle ja kokonaisuus jää tämän ajan attraktio-elokuvaksi.