Hiiriä ja noitia

Roald Dahlin myöhäistuotantoon kuuluva Kuka pelkää noitia (1983) on lasten kauhufantasiaromaaniklassikko. Sellaista asemaa alkaa elokuvan puolella lähestyä myös Nicholas Roegin yhtenä pelottavimmista lastenelokuvista pidetty samanniminen elokuvaversio vuodelta 1990.

The WitchesKolmessa vuosikymmenessä genrelle merkittävässä asemassa oleva elokuvan tehostetekniikka on muuttunut melkoisesti, joten eipä liene yllätys, että kirjasta on tehty uusi filmatisointi. Uuden version ohjaajana on siihen aiemman uransa perusteella äkkiseltään ajatellen hyvinkin sovelias Robert Zemeckis, jota ei ehkä ole tunnettu taiteellisesti yhtä kunnianhimoisena kuin Roeg, mutta menestyneenä ja arvostettuna fantasiapuolen lajityyppien taitajana kuitenkin.

Suurin muutos kirjan tarinamaailmaan on uudessa Kuka pelkää noitia -elokuvassa noitien vainoaman pikkupojan ja tämän isoäidin muuttaminen 1960-luvun lopun alabamalaisiksi afroamerikkalaisiksi. Uusi elokuvaversio kertoo kirjan tarinan silti hyvin uskollisesti. Tarinaan on tehty vain elokuvadramaturgiaa parantavia pieniä muutoksia.

The WitchesMuutamia asioita on muutettu nykyajan Hollywood-tuotantoon sopiviksi, kuten vaihdettu isoäidin sikari viskilasiin. Edes isoäidin lapsille suositteleman, kylpemättömyydellä saadun ja noidilta suojaavan likakerroksen suojavaikutuksen poistuminen elokuvassa siisteysintoiseksi muuttuneen isoäidin vuoksi ei vaikuta oleellisesti tarinaan.

Elokuva alkaa erittäin lupaavasti tarkasti uuteen aikaan ja paikkaan siirrettyjen alkukohtausten myötä. Pojan huoltajaksi tullut isoäiti soittelee ajan soul-singlejä ja katsoja ajattelee, että elokuvalla saattaa olla hyvinkin jotain uutta sanottavaa myös tarinastaan.

The WitchesPian tyylilaji muuttuu kuitenkin täysin, ja tärkeimmäksi nousevat melskeisten, tietokoneanimaation avulla tehtyjen kohtausten seuraaminen toistaan. Vanhemmalle katsojalle tulee ehkä ikävä Muppet-mies Jim Hensonin nukketekniikkaa Roegin elokuvassa. Sinänsä uuden elokuvan tietokoneanimaatiot ovat kunnolla tehtyjä ja Hensonin firmakin ollut mukana. Octavia Spencer on osuva tämän tarinan isoäitinä ja myös Anne Hathawayn ylinoidalla on kieltämättä ansionsa.

Keskittyminen ylitsevuotavaan toimintaan on elokuvan lajityyppiympäristössä ymmärrettävää mutta harmillista, kun tarinassa sinänsä olisi mahdollisuuksia vaikka mihin. Maailmanlaajuinen lapsia vainoavien noitien salaliitto on tarinarakenteena sekä arkkityyppinen että historiallinen vaikkapa noita- tai juutalaisvainojen ajalta.

The WitchesKun samantapaista ainesta on paljon uudessakin salaliittotarinaperinteessä, olisi houkuttavaa ajatella elokuvaa, jossa sitä jotenkin kommentoitaisiin tai jopa satirisoitaisiin. Sellaiseen suuntaan tätä elokuvaa ei ole kuitenkaan pyritty viemään. Kirjassa satiirinen elementti on olemassa ja se on onnistuttu tulkitsemaan jopa antisemitistiseksi.

Tällä kertaa aikaan on saatu kertakatselun kestävä ja riittävän pelottavakin seikkailu. Dahlin aikoinaan suututtaneeseen Roegin elokuvaan verraten siinä on parasta, että se säilyttää kirjan epätavallisen loppuratkaisun sellaisenaan.

* *
Arvostelukäytännöt