Liittoutuneet valkokangas

Liittoutuneet on romanttinen sotadraama, joka kertoo kanadalaisesta Max Vatanista (Brad Pitt), joka toisen maailmansodan aikana suorittaessaan hallituksen salaista tehtävää rakastuu Casablancassa yhteyshenkilöönsä, ranskalaiseen Marianneen (Marion Cotillard). Steven Knightin alkuperäiskäsikirjoitus on ottanut runsaasti vaikutteita klassisesta Casablanca-elokuvasta, johon viittaavia kohtauksia filmihullut voivat ilokseen käydä bongaamassa.

Tarina jakautuu kahteen osaan. Ensimmäinen puolisko vietetään Casablancassa Marokossa, jossa salamurhaa juonitteleva agenttipari rakastuu toisiinsa. Toinen puolisko sijoittuu Lontooseen, jossa muutamaa vuotta Casablancan tapauksen jälkeen käy ilmi, että Marianne saattaa olla saksalaisvakooja. Tilanne on kutkuttavan yksinkertainen. Jos Marianne on agentti, Maxin on pakko tappaa oma vaimonsa isänmaan nimeen. Mutta mahdollinen maanpetturuus ei tarkoita sitä, etteikö rakkaus voisi olla aitoa.

Liittoutuneet on klassinen Oscar-pyydys, jossa tuntuu olevan kaikkea sitä, mitä gaalassa vielä 1990-luvulla janottiin: toinen maailmansota, rakkaustarina, nimekäs ohjaaja (Robert Zemeckis), tähtinäyttelijöitä ja – mikä tärkeintä – viittauksia Hollywoodin kulta-aikaan. Sen vanhanaikaisuus on virkistävää ja Zemeckisin ohjaus totutun tyylikästä. Viittaukset klassikkoon ovat vielä plussaa.

Casablanca oli niinikään traaginen rakkausdraama sodan keskelle unohtuneesta parista, mutta asetelmaa on hiukan käännetty. Casablancaa ei tietenkään voi tai kannata tehdä uudelleen ja parannella, mutta seuraavat tunnistettavat tapahtumat ja niihin liitetyt twistit tuovat katseluelämykseen oman makunsa.

Loppukohtauksessa Zemeckis esittää uudelleentulkintansa klassisesta lentokenttäkohtauksesta, jossa legendaarinen sitaatti ”pidättäkää ne tavanomaiset epäillyt” on käännetty muotoon ”näin asia raportoidaan”. Asetelma on tuttu ja lopputulos pienoinen yllätys. Myös Marseljeesi-laulukohtaukseen viitataan kääntäen kertomalla, miten Marianne vuonna 1941 soitti Ranskan kansallislaulua baarissa, joka oli täynnä saksalaisia.

Myös Pittin roolissa on selviä lainoja Humphrey Bogartin maneereista, mutta käsikirjoitus maalaa hänestä tosikkomaisen pökkelön, mikä ei oikein tunnu istuvan romantisoituihin puitteisiin, jotka voisivat olla suoraan Indiana Jones -elokuvasta. Cotillard on paljon parempi elämäniloisena ranskalaisena, vaikka elokuvan jälkipuoliskolla hänen hahmonsa esitetäänkin harmillisen passiivisena toimijana. Tämä johtuu osittain siitä, että elokuvan kaikki tapahtumat kuvataan Pittin näkökulmasta, mutta jostain syystä mahdollisuus kehittää tarinaa polanskimaisen paranoian suuntaan hukataan täysin.

Kohtuullisesta kahden tunnin kestosta huolimatta elokuvan suurin synti on sen väljä rytmi, joka tappaa jännitteen ja hidastaa simppeliä juonikuviota. Elokuvassa on useita kohtauksia, jotka olisivat hyötyneet nopeammasta elokuvakerronnasta, eikä trailereiden lupaamaa jännitystä pääse syntymään kunnolla. Romantiikkapuoli kuitenkin toimii, Pittin ja Cotillardian keskinäiset kemiat pelaavat ja lopun itketyskohtaus tuntuu jopa melkein ansaitulta.