Atomin paluu valkokangas

Olkiluoto kolmosen rakennustyöt aloitettiin vuonna 2005. Uuden ydinreaktorin kerrottiin ratkaisevan Suomen teollisuuden kasvava energiatarve. Sähköä tuotettaisiin vuodesta 2009 alkaen. Tällä hetkellä voimalan arvellaan olevan tuotantokunnossa vuonna 2018. Siinä ohessa teollisuuden sähkönkulutus on laskenut, eikä kokonaiskulutuskaan ole kasvanut likikään samaan malliin kuin aiempina vuosikymmeninä.

Surullisen kallis ja ongelmallinen rakennushanke kärsii tällä hetkellä armottomasta uskottavuusvajeesta. Sanoivat Olkiluoto 3:n kanssa painivat tahot sitten mitä tahansa, niin eihän sitä kukaan usko. Koko touhu näyttää räpiköinniltä, joka ei inspiroi ketään. Jussi Eerolan ja Mika Taanilan yhdessä sekä ohjaama että käsikirjoittama dokumentti Atomin paluu kärsii tismalleen samoista ongelmasta.

Taannoisessa Suomen kuvalehden haastattelussa kävi ilmi, että Atomin paluuseen jouduttiin etsimään yli vuoden ajan ydinvoimaa vastustavia eurajokelaisia. Sähköbisnes on niin keskeinen osa paikallista taloutta, että sen enempää Teollisuuden voimaa kuin muitakaan ydinvoiman edustajia ei mielellään ääneen moitita.

Tälle taustatyölle ei kuitenkaan elokuvassa juuri tilaa anneta. Mitä pidemmälle tökerösti vuosikaupalla ennen nykypäivää pysähtyvä tarina etenee, niin sitä keskeisemmän roolin saa virkavapaalla oleva sähkömies, joka on tehnyt uraa ydinvoimaloita rakentaen. Sittemmin hän on omistanut elämänsä ydinvoiman lisärakentamisen vastustamiselle.

On valitettavaa hyökätä yhden dokumentissa esiintyvän henkilön kimppuun, mutta Atomin paluu henkilöityy niin tukevasti liki yhden miehen taisteluksi, että sähkömiehen mammuttimaista roolia on mahdoton sivuuttaa. Protestoijana hän on karismaton kollaasi salaliittointoilijoiden pahimpia kliseitä. Mikä oudointa, myös Eerolan ja Taanilan kuvalliset ratkaisut tukevat hörhö-näkökulmaa.

Ei riitä, että faktat ovat kunnossa. Retoriikalla on merkitystä.

Tämä reaktoripurnaajien mustamaalaaminen kävisi järkeensä, jos elokuvan tehtävänä olisi naureskella kaiken maailman ituhipeille ja ydinjätteen loppusijoituspaikkojen vaarallisuudesta valittaville vihermädättäjille. Mutta ei, dokumentti on selvästi päähenkilönsä puolella ja rötösherrajournalismin hengessä ydinvoiman rakennuttajia vastaan. Kummallisesti sähkömiehen tueksi ei kuitenkaan juuri lainkaan tuoda tukijoukkoja, vaan hän jää niin elokuvassa kuin Eurajoellakin yksin.

Sikariportaalle naureskelulla on ajoittain virtaa, varsinkin silloin kun eräs johtoportaasta meinaa kompastua pystyjaloin aurinkovoimamiinaan. Välillä Eerola ja Taanila sen sijaan lähinnä heikentävät omaa argumentaatiopohjaansa yrittämällä leimata ydinvoiman rakentajia post-kolonialistisiksi rasisteiksi naureskelemalla erään krakakaulan kielikompuroinnille.

Dokumentin mielenkiintoisimmaksi anniksi jää lopulta täysin taka-alalle vaipuvan Eurajoen yhteisön elämän kuvaus ja laajempi suhtautuminen ydinvoimaan. Maalaiskunta elää kuin omassa todellisuudessaan, joka on moninaisten vaiheiden kautta päätynyt Suomen sähköisimmäksi kunnaksi.

Toinen periaatteessa kiinnostava, mutta eurajokelaisten tapaan aivan liian vähälle huomiolle jäävä seikka on, jos nyt ei korruptoituneeksi niin ainakin jossain määrin leimasimeksi kuvattava kunnallispolitiikka. Tähänkään aiheeseen ei kuitenkaan pureuduta kuin juuri sen verran, että elokuvantekijät saavat ujutettua katsojan mieliin ajatuksen siitä, että jotain mätää tässä on.

Epäilyksen herättäminen tuntuukin olevan Eerolan ja Taanilan dokumentin ainoa todellinen saavutus. Olkiluoto 3 on ollut kuitenkin niin laajalti julkisuudessa, että vähän hitaammallekin kaverille on varmasti käynyt selväksi kuluneen vuosikymmenen aikana, että jokin tässä ei nyt oikein toimi.

Laiskan journalismin tapaan Atomin paluu ei vaivaudu kaivamaan pintaa syvemmältä, vaan tyytyy ilmiselvien seikkojen kertaamiseen. Dokumentista jää laiska maku. Se on kuin lehtiartikkeli, jossa on paljon potentiaalia ja vihjattuja väittämiä, mutta joiden tueksi ei ole esittää kummoistakaan todistusaineistoa.

Olkiluoto 3 on helppo maali. Siihen olisi pitänyt osua.