Napapiirin pikajuna - The Polar Express valkokangas

Robert Zemeckis ja Tom Hanks ovat ilmeisesti Forrest Gumpia (1994) tehdessään saaneet loistavan idean: jos kerta Forrestin istuttaminen Kennedyn viereen onnistuu ja höyhenkin liikkuu hienosti tuulessa, niin miksi ei tehdä koko elokuvaa digitaalisella 3D-animaatiolla. Projekti huipentuu tänä jouluna ympäri maailmaa lanseerattavaan Napapiirin pikajunaan, jonka puolesta rummuttaminen alkoi mediassa jo ennen ensilumien saapumista.

Pääosan esittäjästä Tom Hanksista, joka tekee kaikkiaan kuusi ääniroolia, ei suomalainen yleisö pääse nauttimaan muuten kuin virtuaalihahmona, sillä luonnollisesti lapsiyleisölle suunnattu elokuva on dubattu suomeksi. Suomalaista yleisöä on yritetty myös lähentyä kääntämällä suomeksi elokuvassa nähtäviä tekstejä, kuten lehtiotsikoita ja kylttejä, mutta vaikutelma on ajoittain jopa tökerö. Eikä suun liikkeiden ja sanotun synkroniasta meidän anglisen maailman ulkopuolisten kannata edes haaveilla. Napapiirin pikajunan käsikirjoitus ei olisi ikinä päässyt tuotantoon asti, jos sen pohjalta olisi tehty lihaa ja verta oleva elokuva. Juoni, jos sitä sellaiseksi edes kehtaa nimittää, koostuu toimintaepisodeista, joiden aikana hyödynnetään kyllä ansiokkaasti sitä, missä 3D-animaatio tällä hetkellä toimii, kuten ns. fyysisesti mahdottomissa kamera-ajoissa – joita tietysti on nähty ikuisuus peliteollisuuden puolella. Junaympäristö taas on apinoitu suoraan Harry Pottereista. Ihmishahmojen liikuttaminen on edelleen ongelma. Luonnottomuus kärjistyy tyypillisissä ongelmakohdissa kuten juoksemisessa ja kasvojen liikkeissä. Aitouteen vaaditaan muutakin kuin kiiltävät silmät ja pisamia.

Sankaripojan ja tämän poliittisesti korrektin ystäväjoukon junamatka huipentuu pukin fanaattiseen massapalvontaan, joka saa epäilemään, että tuottajapuolella on tutustuttu turhan tarkkaan diktatuurin historiaa käsittelevään arkistomateriaaliin. En yhtään ihmettelisi, jos Napapiirin pikajunan jälkeen perheen pienimpiä pelottaisi aattoiltana Joulupukin, tuon vahakasvoisen kiharaparran, kohtaaminen. Tontuistakin on tehty irvinaamaisia kääpiöitä. Niiden sijaan olisi valmis kestämään mieluummin vilkkuvilla lakeilla varustettua pikkujoulukansaa.

Elokuvan opetuksellinen sanoma on vähintäänkin sekava. Kliseekokoelman mukaan matka on tärkein, ei määränpää, ja joulussa on tietysti kyse Joulun Hengestä, eikä lahjoista. Näistä elämänohjeista huolimatta matka huipentuu konkreettisestikin juuri lahjan perässä juoksemiseen. Lasten välinen kisailu siitä, kuka saa joulun ensimmäisen lahjan, on ällöttävää ja antaa ratkaisullaan väärän kuvan siitä, mistä joulussa on kysymys. Siis oikeasti.

Tätä elokuvaa ei voi suositella vilpittömästi yhdellekään lapsiperheelle. Aikuista moinen amerikkalaisen pseudo-jouluhengen lietsominen etoo ja lasten ei soisi moista näkemystä edes kohtaavan. Jos lasten on jokin elokuva joulun aikana päästävä katsomaan, löytyy teattereista varmasti jokin tasokkaampikin tonttuilu.